Helleöitä puutalossa

Hiki valuu, ilma ei vaihdu vaan leijailee paikallaan kuin kaiken ympäröivä kelmukerros. Vietämme helleöitä puutalossa. 

Noin viisi kuukautta kirjoittelin pakkaspäivistä ja liimauduin takan viereen villasukat jalassa. Lämpötila oli noin 60 astetta matalampi kuin nyt. Paljon voi muuttua viidessä kuukaudessa. Paitsi villasukat. Niitä käytän usein lämpiminä aamuinakin. Puutalon lattia on viileä.

Pidän lämmöstä. Kun lämpötila laskee alle kahdenkymmenen asteen, kroppa osoittaa mieltään vilustumisen oireilla: palelee, kurkkuun sattuu, paikkoja särkee. Eli lämpö sinänsä on jees. Jopa vähän pelottaa viikon sisään luvattu viileämpi keli.

Kesäyöt puutalon yläkerrassa peltikaton alla ovat hetkiä, jolloin lämpö ei ole niin jees. 

Painovoimainen ilmanvaihto hyytyy lämpimällä ja tuntuu ettei ilma liiku, vaikka ikkunat ovat auki ja manaan esiin ristivetoa. Alakerrassa on ilmalämpöpumppu, jolla tilan saa viilennettyä, mutta kylmä ei yllä yläkertaan. Pyörittäisin mielelläni yöllä tuuletinta, mutta puoliso ei saa nukuttua sen hyristessä. 

Kuumimpina heinäkuun öinä, kun lämpötila saattaa olla jopa trooppinen, asemoidun sänkyyn pää jalkopäähän, sillä se on ikkunaa lähimpänä. Siinä läähätän x-asennossa lakana kiertyneenä jonnekin nilkan korkeudelle. Meillä on makuuhuoneessa kaksi tuuletusikkunaa, molemmat ovat auki. Hyttysten takia niissä on verkot, jotka ovat ehkä liian tiiviit, ilma ei vain puhalla sisään samalla tavalla kuin ilman verkkoa. Lastenhuoneen ikkuna on myös auki.

Makuuhuoneen ikkunan luona tuulenvirettä odotellessa.

Helleaamut alkavat sillä, että työnnän jokaisen mahdollisen räppänän auki talon varjoisalta puolelta. Aurinkoinen puoli saa olla verhot ja ikkunat kiinni. Kun aurinko kiertää päivän aikana talon ja illalla tilanne on päinvastainen, tehdään operaatio vaihto. Vilkaisen ulos ikkunasta, viereisessä rintamamiestalossa naapuri tekee samaa. Iltapäivällä, kun aurinko paistaa armotta talon eteläpuolelta, alakerta viilentyy pumpulla.

Miksi me pöljät emme tee tälle tilanteelle jotain pysyvämpää kuin juoksemme aukomassa ikkunoita? Ja meillä tarkoitan minua ja puolisoani, en naapuria.

 

Siinäpä hyvä kysymys. Kuten pakkaspäivien kohdalla jo kirjoittelin, 1950-luvun talomme ei ole energiatehokkuuden riemuvoitto.

Ehkä viilennystoimenpiteiden viivästyminen johtuu siitä, että yhtä pian kuin helteet alkavatkin, ne loppuvat. Ja sitten sitä jo miettii talvella talon eristyksen uusimista. Ja kun miettii talon eristämistä, ovat paukkupakkasetkin jo ohi. Syksy ja kevät ovat kylmän ja helteen suhteen mitäänsanomattomia, silloin asia unohtuu. Ja raha. Plus se, että tässä perheessä asioihin tarttuminen on hitaamman puoleista. 

Villasukista en luovu. Kesälläkään.

Yläkertaan voisi aivan hyvin asentaa toisen ilmalämpöpumpun. Kahteen makuuhuoneeseen on lisätty tuloilma-aukot, mutta ilmanvaihtoa voisi tehostaa jollakin aparaatilla (huomaatteko kuinka asiantunteva olen). Tätä suositteli firma, joka teki meillä huoneilmamittaukset laitteella, joka nökötti eri puolilla taloamme. Tulosten mukaan ilmanlaatu heikkenee makuuhuoneissa nimenomaan yön aikana, kun höngimme kaikki yläkerrassa. Mittaus tehtiin talvella, jolloin ikkunat eivät tietenkään olleet auki. Tiedä sitten, miten luotettavia nämä mittaukset ovat, totta kai yrityksellä on oma lehmä ojassa. Eikä pelkkä ilmanvaihto tietenkään viilennä helteen lämmittämää ilmaa, vaikka siitä hieman freesimpää tekisikin.

Tällä hetkellä istun yläkerrassa tietokoneen ääressä. Sataa, kauempana ukkostaa. Ilma viilenee hieman, liikahtaa niin että sen tuntee ihollakin. Vedän ikkunaa pienemmälle, että roiskeet eivät päädy sisälle. 

Mutta, muuttaisinko pois puutalostamme öisen iholle liimautuvan hellekelmun takia? En. 

 

Kun ikkuna on yöllä auki ja ulkoa kuuluu - raivostuttavan moponpärinään lisäksi - linnunlaulua, tuntee kesän olevan siinä. Kun sisään leijailee syreenin tai jasmikkeen tuoksua, kesä on siinä. 

Ihan iholla, nenäkarvoissa kiinni.

Tällaista se oli tammikuussa: Pakkaspäiviä puutalossa