Kun aloitin opinnot, ajattelin oppivani uuden taidon, joka parantaa työllistymistä. Kaipasin uutta haastetta ja suuntaa. Sainkin niitä.
Mutta en uskonut, että mulla olisi näin ravisteltu olo jälkikäteen. Että pohtisin niin paljon sitä, mitä ajattelen ihmisestä, itsestäni ohjaajana ja työelämästä. Että tapaisin opiskelukavereita, jotka haastaisivat niitä miettimään. Oon aina ollut kova ajattelemaan, mutta mussa on myös vahva toiminnan vaihde, joka menee päälle tarvittaessa. Koulussa työskennellessä. Ruuhkavuosien aikana. Ehkä elämässä oli nyt oli aika pysähtyä ja ajatella perinpohjin. En olisi lähtenyt opiskelemaan, ellei sisällä olisi elänyt tarve hidastamiseen ja muutokseen.
Onko tämä maaliviiva vai startti?
Aloitin työnohjaajaopinnot 2,5 vuotta sitten. Olen reissannut kerran kuussa Jyväskylään lähiopiskelupäiville. Opiskelu ei ollut luennolla istumista vaan intensiivistä keskustelua kahdeksan tuntia päivässä. Olen opiskellut materiaaleja kotona. Olen harjoitellut työnohjausta käytännössä eli ohjannut yksilöitä ja työyhteisöjä yli 70 tunnin ajan. Olen kuvannut ohjauksiani ja näitä nauhoja ja toimintaani niissä on ruodittu opiskeluporukan kesken.
Valmistuin työnohjaajaksi, ylitin maaliviivan, mutta aika valmistumisen jälkeen on vasta alkamassa.
Olen irtisanoutunut työstäni ja työstän tosissani ajatusta yrittäjyydestä. Sen vuoksi työnohjaajuuteen liittyy paineitakin; lasken sen varaan osan tulevaisuuttani.
Ohjaustyö on mun juttu, se ei ole muuttunut. Se vain hakee uutta muotoa ja uusia ulottuvuuksia. Haluan tarjota työnohjaus- ja uraohjauspalveluita. Ehkä ohjata taas kirjoittamistakin. Haluan auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään ja vahvuuksiaan, tuoda oman panokseni parempaan työelämään ja pitää meteliä sellaisen vuorovaikutuksen puolesta, joka tähtää kohtaamiseen ja ymmärtämiseen eikä nokitteluun. Voisin jatkaa tätä listaa vaikka kuinka pitkään ja räntätä tätä päänsisäistä kuhinaa tähän postaukseen, mutta pelkään, että nukahdat. Jätetään jotain myöhemmällekin.
Miten tituleeraisin itseäni?
Valmistuin dialogis-voimavarakeskeiseksi työnohjaajaksi. Omituinen sanahirviö, tiedän.
Voimavarakeskeisyys kuvaa sitä, että ohjaajana perustan työni ihmisen vahvuuksille. Kaikkina niinä vuosina, joina olen ohjannut nuoria ja aikuisia, en ole koskaan tavannut henkilöä, jolla ei olisi vahvuuksia tai voimavaroja, joista ponnistaa. Vaikka tilanne olisi millainen. Voimavarakeskeisyys ei tarkoita mulle pintapositiivista Jee jee sä pystyt siihen -psyykkausta (vaikka ei kannustuksessa sinänsä mitään vikaa ole) vaan toivon näkemistä. Toivo voi tulla pelkästään jo siitä, että ihminen tulee kuulluksi toisen ihmisen kanssa jutellessaan.
Dialogisuus on tapa kohdata ihminen. Työnohjaajana en ole viimeisen sanan sanova ekspertti vaan tieto tuotetaan yhteisessä keskustelussa. Etsitään näkökulmia ja ymmärrystä sen sijaan, että yritettäisiin vakuuttaa toinen omalla puheella. Dialogisuus on elänyt mun ohjauksessa jo aiemmin, mutta ei tietoisesti. Paljon siinä on kehittymistä vieläkin.
Mitä mä sitten oon? Entinen opettaja? Työnohjaaja-uraohjaaja-opinto-ohjaajahybridi? Wannabe-yrittäjä? Kirjaileva työnohjaaja, kuten joku opiskelukavereista sanoi?
Ei kai sen tittelin niin väliä.
Olen ihminen, joka keräilee itsensä maaliviivan toiselta puolelta ja tähyilee pöllähtäneenä, että mihinkäs suuntaan sitä seuraavaksi lähtisi.
0 comments:
Lähetä kommentti