Hyvästelin ajatuksen kolmannesta lapsesta

Myyn kirpparilla pois lastenvaatteita. Se on herättänyt yllättävän paljon tunteita: yksi aikakausi on lipunut pois. Mun lapsiluku on nyt tässä.

Fakta on, että olen 43-vuotias eli iäkäs saamaan vauvan. Siinä mielessä tässä ei pitäisi olla mitään yllättävää.  

Tavarankaan perään en yleensä kaipaile. Päinvastoin on ihanaa luopua ylimääräisestä ja tyhjentää ullakon nurkkia laatikoista ja nyssäköistä. En esimerkiksi kiinny kirjoihin, kuten jotkut. Säilytän ne parhaimmat, mutta jos tarina oli kertalukuinen, kirja lähtee kiertoon.

Mutta pieniä bodeja, tumppuja ja töppäsiä lajitellessa haikeus on päässyt yllättämään. 

Muistan, missä vaatteissa vastasyntyneet tuotiin synnytyssairaalasta kotiin; mikä body tanakoituvalla vauvalla oli, kun pidin häntä sylissä ja nyrkki hamusi suuhun kaikkea; miten kävelemään opetteleva pyllähti istumaan housuissansa. Mulla on näkömuisti, ja näen monet näistä hetkistä mielessäni.

Tietenkään haikeuden taustalla ei ole tavara vaan sen hyväksyminen, että kolmatta lasta ei koskaan tule. Hassua, miten mieli tulee aikaa jäljessä: ajatuksissani olen monella tavalla vielä se perhettä perustava kolmikymppinen, en nelikymppinen, jolla on kattonsa alla pian esiteini.

Mun molemmat pikkuiset ovat kohta koulussa (toinen on neljännellä luokalla ja toinen eskarissa). Ja niin heidän pitääkin kasvaa. Vauva-ajan tilalle on tullut ja tulee paljon muuta. Äitiä tarvitaan eri tavalla. Kuten kuusivuotias sanoi: 

"Sää olet mun äiti vielä silloinkin kun mää oon viisikymmentä. Ja silloinkin tuun sun syliin."

 

En haikaile vauva-aikaa jonakin ihanana pumpulihöttönä. Se ei todellakaan ollut ruusuista, varsinkaan esikoisen kohdalla. Se oli selkäkipua ja migreeniä, joita aiheutti valvominen huonosti nukkuvan ja öisiä kauhukohtauksia saavan vauvan kanssa. Olin todella helpottunut, kun lapsi täytti vuoden ja siitä eteenpäin asiat alkoivat askel kerrallaan helpottaa. Pelkäsin, miten käy toisen vauvan kanssa. Onneksi kuopus antoi nukkua enemmän.

En myöskään koskaan pitänyt äitiyttä itsestäänselvyytenä tai elämän tarkoituksena. Esikoisen antaessa odottaa itseään mulla todettiinkin endometrioosi ja sen arveltiin vaikeuttavan raskaaksi tulemista.

Rankat hedelmöityshoidot tulivat tutuiksi. Oon kirjoittanut lapsettomuudesta aikaisemmin: LAPSISTA JA LAPSETTOMUUDESTA. Tuossakin postauksessa sanoin, että tunnen syyllisyyttä siitä, että edes puhun lapsettomuudesta kahden lapsen äitinä. Koska moni ei saa yhtäkään. Sama syyllisyys pistelee nytkin, mutta puhun silti. Koska se oli aikoinaan kipeä asia ja on varmaankin vaikuttanut siihen, miten ajattelen lapsiluvusta nyt. Koska lasta oli niin vaikeaa saada, jäi tunne, että pitäisi ottaa vastaan kaikki vauvat mitä vain voi saada. Ehkä hieman vinksahtanut ajatus...

Kun kuopuksemme sai alkunsa TAYSissa, jäi meillä pakkaseen yksi elämänsä aloittanut alkio. Tiesin, että se oli siellä, vielä yksi mahdollisuus lapseen. Emme voi yrittää luonnollisin keinoin, sillä jos lopetan pillereiden syömisen, endometrioosi alkaa kasvaa räjähdysmäisesti. Ja todennäköisyys onnistumiseen olisi lähes mahdoton. Todennäköisyys alkionsiirron onnistumiseen ja raskauteen olisi ollut myös todella pieni, mutta se oli mahdollisuus. 

Järjenvastaisesti ajattelin vuosien mittaan, että labran pakastimessa on mun kolmas vauva.

 

Kun kuopus oli 5-vuotias, teimme kuitenkin päätöksen, että pakastussopimusta labran kanssa ei jatketa. Luovuimme mahdollisuudesta viimeiseen alkionsiirtoon. En edes tiedä jaksaisinko vauva-arkea tai olisiko kropastani siihen. Jos hedelmöityshoitoja ei olisi taustalla, en ehkä edes jossittelisi asialla. Mutta jossakin järjen ulottumattomissa halusin tuon kolmannen lapsen. 

Niinpä itkin karvaasti, kun eteen tuli päivämäärä, jolloin sopimus päättyi. Kuvittelin, miten lapseni alkio sulatettiin  pois.

Nyt oon alkanut laittaa pois kaikkea sitä vauvatavaraa, jota tuon päätöksen myötä emme enää koskaan tule tarvitsemaan. 

Tunnen suurta tyydytystä, kun tavaraa häviää kirppikseltä. Iloitsen, kun raskaana olevat äidit ja tulevat isoäidit ostavat lasteni käyttämiä vaatteita ja rakentavat niiden avulla pesää uudelle pienelle ihmiselle. Juttelin kirpparihyllyn edessä yhden tulevan mummin kanssa ja hänen silmänsä loistivat odotuksesta. 

Ajattelen, että näin sen pitää mennä: elämä puksuttaa eteenpäin ja meidän ullakko tyhjentyy säilytyslaatikoista. Muutama eurokin kilahtaa kotiin päin. Ostan uusia vaatteita lapsilleni, jotka tuntuvat kasvavan senttejä yön aikana. Poloiset ovat perineet mun ison jalan: kengänkoko tulee olemaan 41 seitsemänteen luokkaan mennessä.

Samalla suren. Jätän hyvästejä pienen pienelle mahdollisuudelle perheen pienimmästä, jota jo jossain välissä ajattelin osana perhettä. 

Olen kirjastossa. Lähdin kirjoittamaan postausta kirpparille valmistautumisesta. Teksti vei taas vähän kauemmas. Istun pyöreän pöydän ääressä, viereisessä pöydässä on teinityttöjä. Alkaa itkettää.