Mitä tapahtui dinosauruskakun jälkeen?

 

Kunpa elämä olisikin aina dinosauruskakkua. Hetken se onkin: innostusta, odotusta, herkkuja ja ystäviä. Kakun jälkimainingeissa iskee väsymys. Lapsille ja aikuisille.

Eilen juhlittiin kuopuksen 6-vuotissynttäreitä. Kylässä oli isovanhempia, kummia, tätiä ja enoa. Tänään on vuorossa lapselle niin tärkeiden kavereiden vuoro. Talon tilavuus ja hermot eivät kestäisi yhtä kattausta.

Tässä voisi tietty sanoa että pakkoko on juhlia niin perusteellisesti. Ei pakko ole, tietenkään. Mutta juhlat ja läheisten kanssa ajan viettäminen on mukavaa, vaikka siinä on rasittavat puolensa.

Äiti, mä haluun dinosauruskakun

Kuusivuotias oli vielä viisivuotias, kun hän ilmoitti suurella varmuudella, että haluaisi synttäreille suklaisen dinosauruskakun. Hän on aina ollut sellainen: tulee vahva tunne ja visio, että jotakin tiettyä pitää olla. Vuosien kuluessa olen toteuttanut mm. pupukakun, yksisarviskakun ja prinsessakakun. Tarkennuksena sanottakoon, että kysyin hänen toivettaan, minulle ei vain ilmoitettu sitä määräyksenä. Se olisi jo aika paksua.

En todellakaan ole suuri kondiittori, mutta osaan tehdä peruskakkupohjan, johon survon erilaisia täytteitä. Lisäksi mussa elää masokistinen halu kokeilla jotain uutta. Täytekakku on siitä anteeksiantava, että kunhan maut ovat kohdallaan, voi pintaan lätkiä aina lisää kuorrutetta ja krumeluuria peittämään kauneusvirheet. Joskus kakku on ollut kallellaan, joskus se on valunut lautaselle, mutta lapset ovat aina olleet suloisen tyytyväisiä, kunhan ovat saaneet lusikkaan tarpeeksi sokeria ja rasvaa. 

Prinsessakakku parin vuoden takaa nelivuotissynttäreiltä. Sokerimassa ei ollut ihan helppo käsitellä, mikä ehkä näkyy viimeistelyssä!

Suklaakakku. Ok, ajattelin, ei voi olla ylivoimainen. Dinosaurus? Jees, kaupassa täytyy olla dinosauruskoristeita.

Tein neljän munan gluteenittoman sokerikakkupohjan. Väliin tuli vispikermasta, tummasta suklaasta ja maustamattomasta tuorejuustosta mousse. Kuorrutteen tein samoista aineksista, mutta vähemmällä kermalla ja enemmällä suklaalla. Mousse jähmettyi aika nopeasti ja hentoiselle sokerikakkupohjalle meinasi käydä kalpaten, kun aloin levitellä tymäkkää kuorrutetta kakun päälle; kakusta alkoi kuoriutua palasia. Moussen notkistaminen vesihauteessa onneksi auttoi ja kuorruttaminen onnistui. Nyt ymmärrän, miksi monessa ohjeessa suklaakakun pohja on tehty voilla - ehkä siitä tulee vahvempi. 

No mutta, suklaadinosauruskoristeet tarttuivat mukavasti jähmettyvään suklaakuorrutteeseen ja heittelin vielä mukaan muutamia vohvelilehdyköitä miljöötä tuomaan. Olin aika tyytyväinen. 

Ei tää oo dinosauruksen muotoinen!

Olin seissyt keittiössä monta tuntia, olin yltä päältä suklaassa ja banaanikärpästen peittämä, kun lapsi tuli keittiöön katsomaan ja alkoi itkeä. Kun eihän sillä kakulla ollut dinosauruksen häntää. Eikä dinosauruksen muotoa ollenkaan.

Pienen ihmisen luotto äidin kykyihin on aika suloista ja kerroin sen hänelle. Samaan hengenvetoon totesin, että muuta ei ole tulossa, ota tai jätä. Pieni marttyyriuden henki puski leipurissa pinnalle.

gluteenitonta focacciaa

Kun kakku ja muuta härpäkkeet saatiin pöytään ja kuusivuotias pääsi puhaltamaan kynttilöitä, oli suru hännästä unohtunut. Eniten kiinnosti, miltä koristedinosaurukset ja lehdykät maistuvat. Kakku maistui aikuisille, lapsia kiinnostivat lähinnä pikkunaposteltavat. Niin se tuntuu aina menevän.

Isosisko oli tehnyt sitruunamuffinsseja, joissa oli päällä sitruunatuorejuustokuorrutetta, ja itse leivoin focacciaa. Kaupan pakasteallas valmisti meille cocktailpiirakoita. Kaikki oli gluteenitonta. 

Se hetki, kun nautit juhlista

Istut nojatuolissa kahvikuppi kädessä ja juttelet ihmisten kanssa. Hyvä ystävä, lapsen kummitäti on ajanut paikalle parin tunnin matkan ja istuu viereisessä tuolissa. Kaikki ahtavat naamaansa kakkua ja nauraa rätkättävät välillä.

Juhlissa on lapsia omasta ja muiden perheistä. Jokaisessa perheessä dynamiikka on samanlainen: sisarukset ärsyttävät ja jahtaavat toisiaan ja käyttävät toistensa päitä maalitauluina pallonheitossa. Kuuluu asiaan. Pian Twister-lautapeli kaivetaan esille. Päivänsankari leikkii lahjoiksi saamillaan Ryhmä Hau -leluilla ja kylvettää nukkea. Täti alkaa muovailla päivänsankarin kanssa tämän saamilla muovailuvahoilla.

Tää on se hetki, kun keittiössä seisominen ja ikivanhalla vatkaimella sokerimunavaahdon loputon ja käsivartta tärisyttävä vatkaaminen on vaivan arvoista. On ihana olla. Syödä ja seurustella.

En pidä itse tehtyjä herkkuja mitenkään parempana saavutuksena kuin kaupasta ostettua - oon järjestänyt juhlia myös täysin ulkopuolisten leipurien voimin - mutta jokin luomisen ja onnistumisen positiivinen kierrekulku omissa leipomuksissa on. On kiva tehdä jotain toisille.

Se hetki, kun vieraat ovat lähteneet

Viimeinenkin vieras on poistunut talosta. Olet laittanut tiskit koneeseen, siirrellyt paikalleen jokaisen tuolin ja jakkaran, joka on kaivettu esille vieraiden istumapaikoiksi, kerännyt lahjapaperiroskat ja pyyhkinyt suklaatahroja lattiasta.

Istut sohvalle huokaisten. 

Ikävä kyllä samaan aikaan loppuu myös synttärisankarin kestävyys. Hän alkaa huutaa, koska sisko laittoi lattialle tiputtamansa lelun väärinpäin takaisin pöydälle. Kuusivuotias kirkuu ja heittäytyy sohvalle dramaattisesti. "Sä et edes yritä!" hän huutaa siskolleen, joka puolestaan hermostuu, heristää nyrkkiä ja marssii yläkertaan. 

Kun pöytää vasta katettiin.

Lepotauko on ohi. Kuusivuotiaan päivä on ollut iloa, pettymystä, täpinää, ääntä, kasapäin sokeria ja nyt hänen kuppinsa on täynnä. Ymmärrettävää, mutta ei helppoa äidille, jonka oma kuppikin on aika kukkuroillaan.

Kun lapset on saatu nukkumaan, aikuiset istuvat toisen kerran huokaisten sohvalle. Lasi viiniä, dekkarisarja pyörimään. Mutta aikuisellakin on tarve purkaa kupin sisältöä ja dekkari jää kinastelun alle. "Mua vaivaa se miten sä..." Kupit kaatuvat, kuvainnollisesti.

Uuteen juhlaan

Yö on nukuttu. Parin tunnin päästä ovesta tepastelee sisälle viisi rakasta kaveria. Kakun rippeet kaivetaan kaapista, jäätelöt nostetaan pöytään. Leikitään aasinhännän kiinnitystä ja aarteenetsintää. Voivat vaikka kylvettää nukkea tai kaivaa esiin muovailuvahat loppuajaksi, mitä nyt haluavat.

Olo ei varmasti oo kovin rentoutunut kaverisynttäreiden jälkeen, ainakin korvissa soi, mutta lastenjuhlat on jotenkin mutkattomia ja kivoja. Herkut on jo tehty ja ostettu. Ei tarvitse valmistautua keittiössä.

Illalla ollaan varmaan taas väsyneitä, mutta onkos sen niin väliä. Eiköös se ole vaivan arvoista. Juhlien onnistumista ei kai mitata sillä, onko kakku suorassa tai vältytäänkö pahalta mieleltä. Jos niitä pelkää, ei voi juhlia ollenkaan. Miksi oikeastaan kannattaisi mitata juhlien onnistumista ollenkaan? Ne ovat olemassa ilmankin.