Syksy on aikaa, jolloin somepäivitykset ja naistenlehtien kannet korostavat nautiskelua "pimenevien iltojen tunnelmasta". Sytytellään kynttilöitä ja käperrytään sohvan nurkkaan. Kaamosmasennukseen taipuvaiselle pimenevät illat eivät ole idyllisiä.
En kirjoita tätä postausta dissatakseni niitä, jotka nauttivat syksystä ja kynttilöistä - olemme erilaisia, ja on hienoa, että osa ihmisistä osaa pysähtyä pimeän tullen ja nauttia hetkestä. Rauhoittua.
Minussakin elää pienissä määrin syysmönkiäinen, joka tuntee iloa siitä, että puutarhatyöt on tehty ja voi ajan kanssa lukea kirjaa. Syyssade antaa luvan olla vaan.
Miltä kaamosmasennus tuntuu?
Kirjoitan, koska suuremmissa määrin olen henkilö, jolle syksy ei ole vain vuodenaika vaan valon väheneminen saa kropan niin sekaisin, että on paha olla.
Syyskuu on aikaa, jolloin uneni laatu alkaa huonontua samaa tahtia kuin valon määrä vähenee. Herään aamulla aikaisin. Heräilen yöllä. Nukahtaminen on vaikeaa. Olen koko ajan väsynyt.
Syksyn edetessä itkettää, koen toivottomuutta, varsinkin harmaina sadepäivinä. Kerään painoa. Iho oireilee. Kroppa huutaa epäterveellistä ruokaa, palelee jatkuvasti. Toisaalta hikeä on vaikea saada pintaan. Muistan kerran istuneeni joulukuussa saunassa puoli tuntia, enkä saanut hikipisaraakaan tiristettyä. Sairastun helposti. Pelkästään ilman viileneminen saa aikaan flunssamaisia oireita.
Ajatus talvesta tuntuu väkivaltaiselta. Olo alkaa kohentua maaliskuussa.
Ihminen ei ole hämäräeläin!
Joskus yritän sytyttää kynttilöitä ja luoda sitä taianomaista tunnelmaa, jota syksyn tullen hehkutetaan. Tilanne päättyy siihen, että räpsin kaikki mahdolliset valot päälle ja huokaisen helpotuksesta. Miksi haluaisin istua yksin pimeässä?
Useamman ihmisen illanistujaiset kynttilänvalossa eivät ole sen helpommat. Sitä yrittää hahmottaa vieruskaverin ääriviivoja ja pysyä selvillä siitä, kuka milloinkin puhuu. Varsinkin pikkujouluaikaan kynttilätouhulla on riski mennä aivan överiksi. Olin kerran jumpassa, jossa joulunalusajan kunniaksi kuntoiltiin kynttelikköjen valossa. En ole koskaan kompuroinut niin paljon!
Ainoastaan leffan katsominen on tilanne, jolloin pimeä tuntuu luonnolliselta. Ja nukkuessa tietenkin. Muina aikoina hämärä saa kaiken vääristymään. Hahmot venyvät, aivosumu iskee. Ehkä mulla on hämäräsokeus. Olen joskus meinannut kävellä auton alle, koska en vain hahmottanut sen tuloa pimeässä. Vaikka autossa oli valot päällä.
Kaamosmasennus ei ole asenteesta kiinni
Syksy kauhistuttaa mua. Mieleni yhdistää omenoiden tuoksun, ruskan värin ja kirpeät aamut primitiivisellä tavalla uhkaan.
Senpä takia lehtiotsikot, joissa kehotetaan antautumaan syksylle - hidastamaan ja ottamaan itselle aikaa - tuntuvat jopa vähätteleviltä ja loukkaavilta. Ymmärrän niiden pointin, mutta kaikille ne eivät toimi.
Kaamosmasennus ei taltu sillä, että päättää nauttia hämärästä ja antaa itselleen luvan hidastaa. Pahimpana talvena en pystynyt lähtemään illalla ulos. Seisoin eteisessä ulkovaatteet päällä ja tuijotin ulko-ovea, jonka lasi päästi sisään pimeän. Tuntui, että jokin vyöryisi päälle ja tukahduttaisi. Hengitys salpautui.
Siinä ei auta, että joku sanoo: "Ota itseäsi niskasta kiinni ja mene ulos. Talvi on asennekysymys."
Tuona pahimpana talvena pysyin jota kuinkin toimintakykyisenä masennuslääkkeiden, melatoniinin ja sairasloman avulla. Tilanteen kriisiytymiseen vaikuttivat muutkin kuormitustekijät. Mun elämän pahimpia hetkiä on aina yhdistänyt yksi tekijä: syksy. Silloin kamelin selkä katkeaa enkä enää pysty käsittelemään normaalia kuormittavampia asioita.
Mikä auttaa kaamosmasennukseen?
Lääkkeet auttoivat. Tällä hetkellä en niitä syö enkä ole syönyt kymmeneen vuoteen. Välillä on ollut lähellä.
Mulla hyvinvoinnin kriisiytyminen kaamosaikaan on aina pidemmän aikavälin tulos: jos on valoisaan aikaan vetänyt itsensä tiukille, voimavaroja on vähemmän talvelle. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin enkä puske kehoa ja mieltä äärirajoille. Tiedän suoriutumiskyvyn olevan talvella matalampi ja muistutan itseäni siitä.
Ulkoilen, varsinkin auringonpaisteessa. Talvella yritän päästä käymään ulkona valoisaan aikaan. Käytän kirkasvalolamppua silloin, kun migreeni sallii. Yritän syödä terveellisesti ja liikkua, vaikka se tuntuisi vaikealta. Teen mieluisia asioita.
Vaikka syksy ahdistaa, yritän löytää silloinkin luonnosta kauniita asioita. Valokuvaan ruskaa ja pyrin näkemään sen mielenkiintoisena, en pimeää ennakoivana. Sisustan kotini piristävillä väreillä ja valolla. Hankin viherkasveja ja kukkia kirkkaissa väreissä.
Suurin kysymysmerkki tällä hetkellä on työelämä. Nykyinen työni koulumaailmassa ei anna paljoa tilaa kuunnella kropan rytmiä ja mielen tarpeita. Mun hyvinvointi hyötyy työstä, johon sisältyy etätyötä ja mahdollisuutta vaikuttaa työrytmiin. Tässä on miettimistä tulevaisuuteen.
Lääkäri sanoi kymmenen vuotta sitten, että mulle tekisi hyvää asua eteläisemmän auringon alla pimeä aika. Ajatus on jäänyt elämään, mutta täällä sitä ollaan edelleen. Ehkä vielä joskus.
On viikonloppu. Sääennuste lupaa puolipilvistä. Taidan lähteä kävelylle ja nuuskia viimeisiä kesän merkkejä.
0 comments:
Lähetä kommentti