Hitaan arkiaamun nautinto

Repäisin ja lähdin keskellä viikkoa aamupalalle Tampereen keskustaan. Niin, keskellä viikkoa! Parkkeerasin itseni kahvilaan ja kävelin sen jälkeen kaupungilla. 

Aamukahvilointi on todella kaukana mun työarjesta, johon palaan kuun lopussa. Ei se ole ollut kiinteä osa opintovapaa-arkeakaan, mutta nyt mutustelin karjalanpiirakoiden ohella sitä ajatusta, että yksi aikakausi - eli opintovapaa - on loppusuoralla. 

Siellä mä sitten istuin, Hämeenkadun varrella ja katselin, kun ratikat ajoivat ohi ja ihmiset kiiruhtivat paikkoihin. Join kahvia ja söin. Avasin tietokoneen ja tarkastin sähköpostit, kirjoittelin jo vähän päivän hommia.

Puolentoista tunnin jälkeen töpötin Hämeensillan yli hoitamaan muutaman asian. Aurinko pilkisteli pilvien takaa. Syksy ei ollut niin pitkällä keskustassa kuin meillä kotona kaupungin laitamilla; tai ainakaan puiden lehdissä se ei vielä näkynyt. Vaikka välillä on vain kymmenen kilometriä!

Kävin pääkirjasto Metsossa lainaamassa pari opiskeluun liittyvää kirjaa, ja kävelin vähän Amurissakin, jossa sijaitsee mun työpaikka. Mietin, että tuonne on kohta paluu. Löydänköhän enää edes ulko-ovelle.

Kaiken kaikkiaan sain asioita hoidettua ja aamuun  tuli rento hyvä fiilis.

Keskustorin Nakkifakiiri ei taida tarjoilla aamupalaa?

Lokakuun lopusta alkaen aamut tulevat olemaan yhtä karusellia. Mun työ peruskoulussa ei tunne käsitettä hitaat aamut. Jos tunnit alkavat kahdeksan kieppeillä, pitää koululla olla ajoissa valmistelemassa oppitunnin jutut. Vaikka teinit ovat normaalia nuokkuvaisempia aamulla, opettajan pitää olla joten kuten kartalla.

Kun kello soi, juostaan seuraavaan paikkaan ja niin päivä etenee minuuttiaikataululla. Pahimmillaan tunne on se, että hyppää kuivausrumpuun pyöritettäväksi ja neljän kieppeillä ohjelma sylkee ulos.

Sitä on työelämä, sanoo moni. Niin, mutta onko pakko olla?

Aleksanterinkirkon kulmilla, Metsoon menossa.

Hitaat aamut ovat niin suuri hyvinvoinnin lähde, että niiden pitäisi olla ihmisoikeus. Okei, ehkä pientä liioittelun makua, mutta mun voimavaroja ne ovat lisänneet suuresti.

Hitaalla aamulla en tarkoita jatkuvia kahvilanautintoja vaan sitä, että saa mennä edes hieman oman rytmin mukaan. Olen huomannut, että jos tämä on mahdollista, loppupäivä sujuu leppoisammin. Migreenin riski vähenee ja illallakin jaksaa paremmin. On mukavampi mennä nukkumaan, kun ei tarvitse stressata aamuista kiirettä.

Tärkeäähän olisi, että työssä pystyisi pitämään taukoja myös päivän aikana. Monesti tämä ei onnistu. Jos edes aamu on ollut rauhallinen, kiirettä on helpompi kestää. 

Amurissa, Näsinneulan kupeessa.

Opintovapaan aikana herätyskello ei soi väkivaltaisesti vaan voin nukkua, kunnes muukin perhe alkaa heräillä seitsemän aikaan. Normaalisti mun täytyy herätä muita ennen. Sängystä ei tarvitse pompata ylös heti vaan voin odottaa, että pää ehtii mukaan tajuamaan, että aamuhan se nyt on. 

Keitän kahvit ja syön aamupalan, yleensä eskarilaisen kanssa Muumeja katsellen. Hoputan samalla tuota aamuvenkoilijaa kiskomaan housut ylös ja ujuttautumaan paitaan (joskus mahdoton tehtävä). Itselle riittää hampaiden harjaus ja verkkarit. Vien eskarilaisen koululle, mutta useimmiten hoidan ennemmin iltapäivähaun. Tyhjään tiskikonetta ja laitan pyykkiä. 

Yleensä yhdeksään mennessä avaan tietokoneen ja alan töihin: tarkistan sähköpostit ja teen opintojuttuja, luen ja kirjoitan. Teen työnohjausharjoitteluita ja pyrin, jos mahdollista, aloittamaan ne aikaisintaan yhdeksältä aamulla, mielellään puoli kymmeneltä. 

Keskustori oli kovin hiljainen kymmenen aikaan.

Kuvailin tätä aamujen ihanuutta hieman häpeillen ja syyllisyyttä tuntien eräälle tutulle. Tuohan on monen etätyöläisen arkea, hän sanoi. 

Tällainen luksus on siis mahdollista työelämässäkin? Kyllähän mä sen jo tiesin, olen sitä joskus lyhyen aikaa tehnytkin yliopistolla työskennellessäni, mutta olen unohtanut. 

Ehkä vielä joskus uudelleen...