Lapsista ja lapsettomuudesta

Samalla kun kirjoitan tätä, tuntuu, että en saa kirjoittaa tätä. Kirjoittaa lapsettomuudesta. Koska mulla on kaksi lasta. Koska on niin paljon ihmisiä, joilla ei toiveistaan huolimatta ole yhtään. Mutta kirjoitan silti. Jos en lapsettomuudesta, niin lapsen saamien vaikeudesta.

Esikoiseni täytti 10 vuotta tänä viikonloppuna. Kun muutama minuutti sitten avasin koneen, ajattelin postata kevyesti suklaakirsikkakakusta, synttärivieraista ja neilikoista kakkupöydässä, mutta ajatukset kääntyivät heti ihan muuhun, se pulpahti pinnalle jostakin syvältä. Sellaista kirjoittaminen on. 

Esikoinen

Kun esikoinen juhlii synttäreitään, mieleen nousee elävänä aika, kun oli vähän päälle 30v. ja lasta ei kuulunut. Kun menkat alkoi kuukausi toisensa jälkeen. Ne olivat aina myöhässä: pää vaikutti alapäähän niin voimakkaasti, että vuoto alkoi vasta, kun olin tehnyt negatiivisen raskaustestin. Joka kuukausi venytin testin tekemistä pidemmälle, ensin muutaman päivän, sitten viikon, sitten kaksi, ja aina verta alkoi tulla vasta, kun olin pissannut tikkuun. 

Reilun vuoden yrittämisen jälkeen hakeuduin lääkärille, mutta hedelmöityshoitojen mahdollisuus jäi roikkumaan ilmaan, sillä munasarjoista löytyi kasvaimia, jotka piti tarkistaa. Muistan maanneeni gynekologin edessä tutkittavana ja ajatelleeni että voi vittu, ei lasta, mutta syöpä. 

Ennen kuin pääsin tutkimuksiin, tein taas raskaustestin. Oli juhannusviikko 11 vuotta sitten. Tikkuun piirtyi heikko viiva, heikko positiivinen viiva. Tuijotin sitä, ja pyysin miehen tuijottamaan. Olin raskaana. 

Myöhemmin kesällä menin TAYSiin tutkimuksiin, ja niissä kuului sikiön syke. Samalla varmistui, että mulla oli endometrioosi. Ei mukava juttu, mutta ei vaarallinen. Kahden vastakkaisen asian varmistuminen samalla lääkärikäynnillä sai mut niin lukkoon, että en osannut iloita sillä hetkellä kummastakaan. Olin vaan helpottunut. 

Lapsi kasvoi ja kehittyi vaikeasta raskaudesta huolimatta ja syntyi 10 vuotta sitten maaliskuussa. Endometrioosikin tykkäsi kyttyrää raskaushormoneista ja pieneni huomattavasti. Loppujen lopuksi yritimme lasta vain puolitoista vuotta, mutta epävarmuus ennen onnistumista ulotti vaikutuksensa syvälle.

Kuopus

Toista lasta yritimme taas vuoden, ennen kuin hakeuduin lääkäriin. Sain kuulla, että endometrioosi oli pillereiden pois jäämisen takia kasvanut räjähdysmäisesti, ja hedelmöittyminen olisi erittäin vaikeaa. Hoitoihin olisi kannattanut hakeutua heti. 

Kirosin, kukaan ei ollut neuvonut tuota etukäteen. Olin ollut niin keskittynyt esikoisen tuomaan iloon, että en ollut tajunnut itse selvittää endometrioosin vaikutusta lapsen saamiseen jatkossa. Mutta eikö olisi ollut asiantuntijoiden tehtävä kertoa tämä minulle?

Kevyemmän hoitomuodon eli inseminaation nähtiin olevan hyödytön kohdallani, ja siirryimme heti koeputkihedelmöitykseen minun ja puolisoni omista aineksista. Ensin kasvateltiin munasoluja keruuta varten. Piikitin itseäni hormoneilla ja menin keruuseen. Oli helvetin kivuliasta, kun lääkäri tonki endometrioottisia sisuksiani keruuvälineellä, ja yritti metsästää vähiä kypsyneitä soluja. Toimenpiteen jälkeen kuulin, kun viereisen vuoteen naiselle kerrottiin, että häneltä oli saatu yli kaksikymmentä munasolua pakastusta varten. Minulta saatiin kuusi, joista kolme kuoli heti. Vauvaan ei tarvita kuin yksi onnistunut, lääkäri lohdutti.

Sitten alettiin valmistautua siirtoa varten eli valmisteltiin kehoa ottamaan vastaan sen ulkopuolella hedelmöitetty munasolu. Piikitin taas hormonia, ja munasolu työnnettiin kohtuuni. Se ei kiinnittynyt. Ei raskautta, ei vauvaa. Jäljellä oli vielä kaksi yritystä. 

Yksinkertaisimmillaan hedelmöitetty munasolu viedään kohtuun ovulaation aikaan eikä kehoa tarvitse manipuloida rajusti. Oma kehoni ei reagoinut toivotusti kevyempiin herättely-yrityksiin, ovulaatiotestit eivät esimerkiksi havainneet minussa ovulaatiota. Kuukausi toisensa jälkeen lääkäri totesi, että siirtoa ei voida tehdä, sillä kroppani ei vastaa hoitoon. Piikitin vatsanahkaani hormoneita yhteensä seitsemän kuukautta ja oli aivan poikki: pääni oli sekaisin (jokunen lautanen kai lensi seinään), minulla oli krooninen migreeni ja uhmaikäinen esikoinen. Endometrioosi riehaantui hormoneista ja kasvoi. Lopulta lääkäri sanoi, että isoin kasvain on kohta pakko leikata, mutta riskinä ovat ennenaikaiset vaihdevuodet. Voi vittu, ei vauvaa vaan vaihdevuodet. Olin 36-vuotias.

Yritetään vielä kerran, lääkäri sanoi, kun keikuin taas tutkimussängyllä jalat levällään. Ja lisäsi, että tämä yritys olisi pisimmälle viedyin ja keinotekoisin koeputkihedelmöityksen muoto. Piikitin lisää, ja aloin hyväksyä ajatuksen, että lasta ei tulisi. Tunsin syyllisyyttä surustani, sillä olinhan jo saanut lapsen. Vastaanotolla lueskelin lappua, joka kertoi sekundäärisestä lapsettomuudesta eli siitä, kun ei voi saada toista lasta. Tunsin, että se lappu kädessä minulla oli oikeus itkeä.

Alkio siirrettiin ja jäin odottamaan. Muistan, että makasin kotona sohvalla ja tunsin kovan vihlaisun alavatsassa. Nyt se kiinnittyy ajattelin, mutta toruin heti itseäni, eihän semmoista voi tuntea. Mutta jokin kohdussa muljui, ja mä toivoin. Paria viikkoa myöhemmin tein raskaustestin, jossa oli vahva positiivinen viiva. Kuopus syntyi reilu viisi vuotta sitten.

Miltä tuntuu, kun lasta ei tule

Mä en nuorempana pitänyt vanhemmuutta itsestäänselvyytenä. Jonkinlaisena pessimisti-realistina tiesin, että se ei aina onnistu syystä tai toisesta. En myöskään nähnyt äitiyttä pyhänä roolina, johon mut on tarkoitettu ja jossa pääsen toteuttamaan itseäni. Mutta silti lapsen saamisen vaikeus sattui saatanasti. Ja mä kuitenkin sain niitä. Kipu oli jättänyt muhun jäljen, mutta saatoin alkaa toipua.

Mulle läheisimmät ihmiset ovat varmaankin hienotunteista porukkaa, sillä en koskaan kokenut heidän taholtaan tökeröitä kysymyksiä lapsen saamisesta. Muutama ystävä tiesi tilanteeni. He saivat lapsia ennen minua. Se tuotti surua, turha sitä on kieltää, mutta väitän, että ei katkeruutta. En mä halunnut heidän jäävän ilman lapsia, vaikka itselleni niin kävisikin. 

Mutta vieraampien ihmisten tökeröt kommentit ovat olleet raivostuttavia. "No eikös teillä vielä lapsia ole?" / "Se muuttuu sitten kun lapsia tulee." / "Nauti nyt, kun oot vielä lapseton ja vapaa." Kerran mulle nousi kuume kesken työpäivän ja menin sanomaan sen esimiehelleni kahvihuoneeseen. Aloitin ehkä typerästi sanoilla "mulla on huonoja uutisia", johon hän vastasi nauraa röhöttäen "anna mä arvaan, oot raskaana!" Tällä hän kai viittasi siihen, että jäisin äitiyslomalle ja minulle jouduttaisiin hankkimaan sijainen. Kadun yhä, etten vastannut "en ikävä kyllä, mutta toivottavasti hedelmöityshoidot tepsivät pian." 

Pahalta ovat aina tuntuneet myös ne kahvipöytäkeskustelut, joissa ihmiset puhuvat lapsen hankkimisesta itsestään selvänä ajoittamiskysymyksenä. Että ensin pari vuotta töitä ja sitten kolme lasta kahden vuoden välein tms. Tunsin, ja tunnen yhä, että maailma on epäreilu, heille se on kalenteriasia, eivätkä he ymmärrä puhuessaan, että pöydän toisella puolella istuvalle se voi olla jotain muuta.

Saan yhä itseni kiinni siitä, että ahdistun, kun näen raskaana olevan naisen. Silloin minun pitää pysähtyä, hengittää, ja muistuttaa itseäni kahdesta tyttärestäni. Ahdistuksen tunteet tulevat jostain tiedostamattoman syvältä ja muistuttavat aiemmasta kivusta.