Täytin eilen 44. Juhlan kunniaksi ostin liehulahkeiset housut ja kävin yksin leffassa. Surullista, sanoisi ehkä joku. Ei se mun mielestä ollut. Oma rauhallinen aika on nykyään yllättävän arvokasta. Tein just niin kuin halusin. En neuvotellut leffasta kenenkään kanssa. Kävelin kaupungilla sinne, minne omat jalat veivät.
Suunnitelmat saivat alkunsa sattuman kaupasta. Illalle sattui menoja (harrastuksia sun muuta), joiden vuoksi tulisin viettämään synttärilauantain kaksin kotona kuopuksen kanssa. Niinpä otin pikkupaon keskelle päivää.
Tervetuloa Tove Jansson ja leveät lahkeet
Sain perheeltä aamulla lahjaksi Tove Janssonin Kesäkirjan. Eivät tienneet, että aioin mennä katsomaan juuri saman tarinan leffaan. Olinkin ajatellut lukea kirjan jälkikäteen. Yleensä luen tarinan ensin, jotta ehdin muodostaa sen maailmasta kuvan mielessäni. Mutta tällä kertaa leffa poltteli liikaa mielessä.
Söin perheen kanssa lohta, sitruunarisottoa sekä paistettua broccolinia ja jättikatkarapuja. Jälkkäriksi porkkanakakkua.
Sitten kiskoin jalkaani edellisenä päivänä ostamani leveälahkeiset farkut. Olen mennyt niin monta vuotta pilleillä, ja nyt palasin suoraan 2000-luvun taitteeseen! Mikä aikamatka vuosiin, jolloin kengissä oli traktoripohja tai vähintäänkin tolppamainen korko. Jätin välistä bootcutit ja etenin suoraan leveimpään malliin. Tervetuloa loskasta vettyneet lahkeet. Tykkään vyötäröstä, jonka voi kiskoa melkein kainaloihin asti.
Kesäkirja
Saapastelin lahkeineni Plevnan elokuvateatteriin, joka oli hiljainen puolenpäivän jälkeen. Levittäydyin mukavasti penkkiin ja avasin karkkipussin. Olin ehkä ainoa, jolla oli herkkuja mukana, ja yritin suorittaa rapisteluoperaation häiritsemättä muita.
Kesäkirja oli matka saaristoon, veden ja auringonlaskujen ja -nousujen keskelle. Sofia on lähtenyt viettämään kesäänsä saareen isoäidin ja isänsä kanssa. Hänen äitinsä on kuollut aiemmin. Tarina ei perustu suurille juonenkäänteille - puolisoni olisi takuuvarmasti nukahtanut penkkiinsä - vaan on kolmen ihmisen tarina meren äärellä. Tarinan keskiössä ovat perheenjäsenten suhteet toisiinsa ja luontoon.
Isoäitiä esittänyt Glenn Close keräsi oikeutetusti suurimman huomion. Oli hienoa nähdä yleensä niin laitettu Hollywood-tähti luonnollisena, vanhana ja hauraana (mutta samalla vahvana). Kyykkypissalla ja kulkemassa puiden keskellä alasti, kun kukaan ei ole näkemässä. En voi sanoa, että mulla olisi ikäkriisi, mutta jostain kumman syystä vanheneminen nipistelee vuosi vuodelta enemmän. Sitä tajuaa, kuinka nopeasti aika kuluu. 77-vuotiaan Glenn Closen katseleminen voimaannutti. Ei siksi, että hän on vielä vanhempi vaan siksi, että hän oli niin vaikuttava.
Tammerkosken laidalla
Kun leffa loppui, kohdensin farkkujen vyötärön kohdilleen ja lähdin pienelle kävelylle. Kävelin Tammerkosken yli ja laskeuduin Koskipuistoon. Vesi pyörteili tummana. Nousin Hämeensillalle ja kiersin Keskustorin kautta takaisin Finlaysonille.
Auringonsäteet olivat keväisiä, mutta varjot pitkiä.
Illalla pötköttelimme 6-vuotiaan kanssa sohvalla ja suunnittelimme, minkä kesäkukkien siemeniä kylväisimme. Jättiverbenan siemenet olisi pitänyt laittaa jääkaappiin kylmäkäsittelyyn jo kuukausi sitten, mutta päätimme silti yrittää. Ei kai koskaan ole liian myöhäistä. Ei helmikuussa eikä 44-vuotiaana.
Säilytän kuitenkin vielä pillifarkut. Ei aina jaksa kävellä lahkeet hulmuten.
0 comments:
Lähetä kommentti