Kuuluvatko lapset olkkariin?

Lapseni ovat levittäytyjiä. Eivät sentään soluttautujia. Tai ehkä sitäkin. Olen yrittänyt rajata kaksi huonetta lelujen invaasiolta: keittiön ja aikuisten makuuhuoneen. Olohuoneenkin puolesta jaksan vielä taistella ja ärjyn siivoamaan tavarat pois. Mutta pelkään, että tilanne lipsuu menetetyn puolelle.

Istun tällä hetkellä sohvalla. Selkänojalta tuijottaa lehmä. Vasemmalla puolella on nukenvaunut. Oikealla puolella lattialla lojuu nukke. Yritän raivata tilaa kahvikupille, mutta tiellä on Pet shop -leluja ja Rölli-lautapeli. Kaikki ovat 6-vuotiaan tavaroita. Nurkkaan hän on rakentanut vanhasta granolarasiasta postilaatikon, johon hän toivoo muilta perheen jäseniltä viestejä. Saamansa viestit hän on teipannut takan kylkeen. Onneksi takka ei ole tarvinnut lämmitellä viime aikoina. 

10-vuotiaani on selvästi alkanut tehdä pesää omaan huoneeseensa. Tai oikeastaan tyttöjen yhteiseen huoneeseen. Tosin yhteiselo alkaa olla niin sotaisaa, että asumisjärjestelyjen uudelleen miettiminen voi olla tarpeen pikaisella aikavälillä. 

Milleniaalit varttuivat omissa huoneissaan

Harvinainen hetki jolloin siivouspartion on käynyt paikalla.

Tätä reviiritaistelutaustaa vasten luin mielenkiinnolla Heidi Moision esseen Hesarista sunnuntaina 2.2.2025.  Moisio kertoo Tiktokissa vellomaan alkaneesta keskustelusta, jonka mukaan se, missä huoneessa lapset viettävät aikaansa, kertoo perheen dynamiikasta. 

Keskustelu sai alkunsa yhdysvaltalaisten tiktokkaajien keskuudessa. Varsinkin milleniaalit kertovat varttuneensa omassa huoneessaan sen sijaan, että olisivat viettäneet aikaa perheen kanssa olohuoneessa. Eräs sisällöntuottaja jopa kertoi, että hänen äitinsä jätti ruoka-aikaan lapsensa oven ulkopuolelle hampurilaistarjottimen. 

Edellä mainittu on ehkä ääriesimerkki ja kertoo myös kulttuurieroista. Mutta Moision mukaan kokemus on saanut monen milleniaalin toteuttamaan erilaista kasvatustyyliä omien lastensa kanssa. He panostavat siihen, että perhe viettää yhdessä aikaa olohuoneen puolella.

Olenko milleniaali?

Myönnän, että mun piti ihan tarkistaa milleniaalin määritelmä. Wikipedia kertoo sillä tarkoitettavan 1980- ja 1990-luvun lopun välillä syntyneitä. X-sukupolvi edeltää heitä. En oikein tiedä kumpaan itse kuulun 1981-vuonna syntyneenä.

Tunnistan kyllä ajatuksen omassa makuuhuoneessa kasvaneesta. Sain 11-vuotiaana oman huoneen eikä tilasta tarvinnut enää tapella koko ajan pikkuveljen kanssa. Se oli ihanaa. Pian sain oveen jopa lukon, joka oli olennainen pikkuveljen ja hänen kaverijoukkonsa torjunnassa. Oven lukitsemalla heitä ei saanut katoamaan toiseen ulottuvuuteen, kuten toivoin, mutta ainakin väliin tuli näköeste. Sen takana he sitten kehittelivät erilaisia vakoilumenetelmiä.

Omassa huoneessa oli pieni telkkari ja cd-soitin. Kuuntelin musiikkia, luin, katsoin MTV:tä ja tein palapelejä. Ruutuaikaa ei kukaan vahtinut, mutta en usko sen ongelman olleen. Kukaan ei vaatinut minua olemaan omassa huoneessa. Muistan löhönneeni myös olohuoneessa katsomassa telkkaria, mutta kun ärsytyskynnys nousi tarpeeksi korkealle, painelin oman oven taakse.

Moision haastattelema lastenpsykiatri kertoo, että olennaisempaa kuin se, missä huoneessa lapsi viettää aikaansa, on se, onko hänellä vapaa pääsy myös olohuoneeseen. Itse koen, että minulla oli vapaus valita. Toki lapsena on vaikea arvioida sitä, miten paljon vanhemmat vaalivat yhdessäoloa ja miten tämä vaikuttaa perheen dynamiikkaan.

Levittäytyjien sukupolvi

En tiedä mitä sukupolvea lapseni edustavat. Ehkä heille ominaista käytöstä on alussa mainittu valtaus tai soluttautuminen.

Kun katson ympärilleni, voin sanoa, että heillä on pääsy kaikkiin huoneisiin. Ehkä liikaakin. Kuopuksen takkaan teippaamien viestien olen antanut olla paikoillaan jo viikkoja. Mutta on aika mukavaa seurata mielikuvitusta tursuavaa leikkiä ja sitä, kun hän tavaa viestejä juuri lukemaan oppineen tahdilla. Olen jo ottanut puheissa esiin kompromissin: voisimme etsiä viesteille rasian, jossa hän voi säilyttää niitä.

Olen myös pitänyt kiinni tavasta passittaa pian 11-vuotias täyttävä yläkertaan tiettyyn aikaan illasta, vaikka hän vielä saisikin valvoa. Hän voi esimerkiksi lukea kirjaa sen sijaan, että on koko illan sohvalla aikuisten kanssa. Äidin ihmisoikeus on katsoa yhdeksältä alkavaa elokuvaa, joka ei ole sallittu pienille ihmisille.

Iso osa minusta pitää tärkeänä, että lapset eivät ole joka paikassa. Tai korjaus: heidän lelunsa eivät ole joka paikassa. Olohuoneessa saa leikkiä leluilla, mutta siellä vaadin ärhäkämmin heitä korjaamaan jälkensä. Tavaran sekamelska ahdistaa helposti ja kamppailen joka päivä seuraavan ristiriidan kanssa: miten opetan lapsia pitämään huolta tavaroistaan ja kodin siisteydestä, ja samalla annan heille tunteen, arvostan heidän leikkejään?

Ehkä tämä pohdinta on tyypillistä nykyajan vanhemmalle. Rajan vetämisen hankaluus. Koulut alkavat olla pullollaan rajattomia ja pettymyksiä huonosti sietäviä lapsia. 

Aikuinen määrää, tsemppaan itseäni, jos lapset eivät korjaa jälkiänsä ja kerään leluja karanteeniin.

Alakerrassa leluille on varattu nurkkaus silmiltä piilossa.

Istun edelleen sohvalla. Olohuoneeseen on ilmestynyt muitakin kuin minä. Puoliso katsoo telkkaria. Toinen lapsista tekee läksyjä ja toinen levittää värikyniä ympäriinsä. Käsken viemään edelliset lelut paikoilleen. 6-vuotias katsoo kohti ja päristää uhmakkaasti. Verenpaine nousee. 

Tästäkin huolimatta toivon lasten tuntevan itsensä tervetulleiksi olohuoneeseen vielä teini-ikäisinäkin.