Flunssablues

Olen juonut liian monta kuppia kahvia ja syönyt pakastimesta joululta jäänyttä maustekakkua. Katselen ikkunasta vihdoin esiin tullutta auringonpaistetta. Ei ole hassumpaa olla yksin, ihan vaan rauhassa. Tässähän ihan ehtii ajatella, flunssan sohvalle pakottamana.

Mutta yllättäen tuntuu vaikealta ajatella, saati kirjoittaa blogia. Johtuuko se sitten kipeänä olemisesta tai jostain muusta aivolukosta, mutta päässä kumisee tyhjyys. Yleensä kun kaivan koneen esiin ja avaan Bloggerin, juttu alkaa kirjoittautua itsekseen. Se valikoi itsensä mielessä pörräävistä asioista. Nyt ei tapahdu niin.

Syön lisää kakkua. Jouluiset mausteet tuntuvat vääriltä kevättä lupailevan auringon paistaessa, mutta olen uhmakas. (Uhmassani olisin voinut jättää pari palaa syömättä, olo on hieman huono.)

Aivojumi voi olla oire siitä, että luovalle ajatusharhailulle on ollut tosi vähän tilaa viime aikoina. Työt ja niiden aiheuttama väsymys ovat vallanneet alaa. Fiktiivisen tekstin kirjoittaminen on jäänyt kokonaan pois, sillä se perustuu tilalle ja tyhjyyteen tuijottamiselle. Tilanne on korjattava. Olen sillä tavalla hassu, että oma hyvinvointi kaipaa paikallaan möllöttämistä ja outoja yhteyksiä löytävää ajatuksenjuoksua. Ilman sitä tulee ahdistava olo. 

Asetun sohvalle makaamaan. Piilotan kaukosäätimen, sillä houkutus toljottaa jotakin puoliaivotonta Netflixistä on liian suuri. Laitan puhelimen plimputtamaan taustajazzia. Tuijotan kattoon. Suljen silmät. Ei, silmät täytyy pitää auki, muuten nukahdan. Torkkuminen on ajatusharhailun sivuvaikutus.

Saan puristettua kasaan yhden ajatuksen. Vaivaisen yhden! Ja se on, että näin kauniina päivänä pitäisi olla ulkona eikä maata sohvalla. Kävely auttaa ajatusta harhailemaan. Ja puutarhatyöt. Kun teen jompaa kumpaa niistä, rentoudun, ja ajatusyhteyksiä syntyy puolivarkain.

Yritän toista taktiikkaa. Otan tietokoneen ja sanon itselleni, että ala kirjoittaa tajunnanvirtaa. Tässä sitä on, sensuroimatta:

Kuihtuneet kasvit, aurinko ruttuisilla lehdillä, ikkunassa kesältä jäänyt linnunpaska. Sohvalla nainen, hiukset rasvaiset, suonissa yliannostus kahvia, mutta silmien takana silti väsymys. Ensi viikonloppuna taas yhden vuoden vanhempi. Miljoona asiaa, mitä pitäisi tehdä, ei osaa tarttua niistä mihinkään. Kirjoittaisiko, vaihtaisiko viherkasveille mullat, löytäisikö työhön jotain uutta intoa, tekisikö elämällään ihan jotain muuta? Vai avaisiko viinipullon jo nyt vai vasta sitten, kun mittariin rapsahtaa 44? Sinitiainen lennähtää ikkunasta näkyvälle syreenille istumaan. Kääntelee päätään, aurinko valaisee sen sinertävää päälakea. Siitä saisi hyvän valokuvan. Haluan oppia paremmaksi kuvaajaksi. Haluan räjäyttää puutarhan atomeiksi ja tehdä siitä mielettömän paikan. Haluan mennä ulos ja työntää naamani puidenlatvoihin, sillä ne näyttävät ikkunasta kuin tomusokerilla pölytetyltä hötöltä. Naamaan sattuisi, tiedän. Haluan pystyä kirjoittamaan ja tuntemaan, että luovuus virtaisi taas jotenkin. Haluan, että on kesä. 

Kuultaako tuosta keski-iän kriisi? Väsymys? En lähde analysoimaan enempää, herranjestas. 

Tajunnanvirran kirjoittaminen voi viedä nopeasti jonnekin, mitä ei odottanut. Eipä tuossa mitään sinänsä yllättävää itselleni ollut, mutta tuli hieman surullinen olo sitä lukiessa. Hävettääkin vähän. Asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin. 

Toisaalta vastustan sitä, että omat fiilikset pitäisi haudata pois, koska suuressa mittakaavassa kaikki on hyvin. Tunne tulee ja menee, ja joku niistä saattaa jäädä kiertämään kehää muita voimakkaampana. Silloin on ehkä kyse jostain, jota kannattaa miettiä enemmän. Muut kannattaa kuitata flunssabluesina.

Toivon sulle flunssatonta ja sopivissa määrin bluesin sävyttämiä talvipäiviä.