Mustarastaan laulua räntäsateessa

 

Hämärää, taivaalta tulee jotakin, en tiedä mitä, se iskee kasvoihin vaakasuorassa ja osuu hampaisiin. Loska tirskahtelee lenkkitossujen alla, jotenkin vettä pääsee sukkaan asti. Seison kuusikon vieressä ja kuuntelen suu hölmössä virneessä, tuijotan.

Kevään ensimmäinen mustarastaan laulu. Se lurittelee eikä ole huomaavinaankaan vallitsevia olosuhteita. Kuusen oksa keikkuu tuulessa, lintu laulaa. Muistuttaa, että kesää kohti mennään. 

Kevät - kaikessa loskaisuudessaan - on huumetta. Aisteille monotonisen talven jälkeen luontoon purskahtaa värejä, tuoksuja, linnunlauluja. Maa kuoriutuu esiin.

Seuraavana päivänä palaan rikospaikalle ja kuljen lähijärveä ympäri puhelin kourassa, kuvaan maata ja vettä. Hanki on kutistunut ja sen sulanut kuori heijastaa kuvia. Kurkistelen lammikkoon, takaisin katsoo hahmo lenkkivaatteissa, männyt kurottelevat taivaalle. Auringonlaskun väri toistuu katujen asvaltissa ja sulamisvesissä.

Valkoisen rinnalle on tullut ruskean sävyjä, joita ei osaa arvostaa kesällä. Soinen maasto haiskahtaa, mutta nuuskutan hajua, kevätaddikti kun olen. Hyvä etten hieroa naamaani rusehtavaan veteen. Huvinsa kullakin.

Lenkkarit eivät löydä kuivaa astumistilaa ja lopulta seison vedessä. En välitä. Joku lenkittää koiraa polulla ja katsoo, kun pyllistelen ottamassa kuvaa sohjon keskellä törröttävästä kasvista.

Ulkona pitäisi useamminkin pysähtyä ja ihmetellä. Pakkasilla selviytymisvaisto ajoi kulkemaan eteenpäin pää kumarassa, katse alaviistossa. Mutta nyt tarkenee pysähtyä. 

En ole ainoa, joka tarkkailee. Huomaan, että vähän matkan päässä seisoo toinen ihminen, tähyää kuusikkoon ja kuuntelee. Lähdemme liikkeelle, nyökkäämme hymyillen.