Haihyökkäys lenkkipolun varrella

Paras kävelyhetki on varastettu hetki eli se,  jolloin pitäis olla tekemässä jotain muuta. Pitäis olla töissä, pitäis olla kotona tietokoneella. Kuinka paljon lisäenergiaa tuleekaan ajatuksesta, että teen tätä just silloin kun tahdon!

Eihän kukaan tietenkään ole määrännyt, milloin saan ja milloin en saa ulkoilla. Silti sitä tuntee olevansa luvattomilla teillä. Vaikka ulkoilu on hyvästä ja tiedän sen parantavan keskittymistä. No, ei mennä sen syvemmälle kontrollifriikin päänsisäiseen suohon.

Sen sijaan aion napata teidät mukaan syntiselle aamulenkille lähijärven ympäri. Sen varrelta löytyy muutama ihana ja kummallinen asia.

Tämän ympäri porhallan niin usein kuin mahdollista.

Asuin aiemmin Tampereella lähellä Pyhärven rantaa, missä kulki ihana Pyynikille vievä hiekkatie. Kun me muutettiin kauemmas keskustasta ja omaan taloon, lähilammikot pienenivät hiukan, mutta vettä löytyy onneksi kaupungin laitamiltakin.

Mun nykyisen rantareitin kiertäminen kestää 31 minuuttia. Tasan. Ellei satu yllätyksiä ja ellen jää jutustelemaan jonkun tuntemattoman lenkkeilijän kanssa säästä. Joskus ovat päiväkaljan nautiskelijat  huudelleet penkeiltä ja pitäähän heille vähän jutella takaisin. 

Polku järven ympäri

Rantareitille lähdettäessä pitää ihan ensimmäiseksi nousta mäkeä ylös, yli tien ja läpi kerrostaloasutuksen. Mäen päällä tie sukeltaa hämärään kuusikkoon. Linnut laulavat, tulee ronjaryövärintytärmäinen fiilis. 

Tässä on paras paikka kuunnella lintuja. Keväisin seison kuusten keskellä puhelin ojossa ja tunnistan sirkuttajien ääniä lintuappin avulla. 

Sukellus kuusikkoon.

Suoraan kuusikosta pöllähtää rannalle. Hiekkarannalle. Tässä käyn kesäisin lasten kanssa uimassa, ja jotkut eläkeläiset käyvät aamu-uinnilla pitkälle syksyyn, hrrr.

On ihana istua penkillä ja antaa poskien lämmitä auringossa. Takamus taitaa nyt kastua, sillä penkki on aamukasteesta märkä, olen liikkeellä aamupäivällä. Tauko tekee hyvää, vaikkei olisi päivän hommia vielä aloittanutkaan.

Oi helteinen toukokuu 2024.

Kohti seuraava penkkiä. Järven ympäri kiertää polku, jonka varrelta se löytyy. Tässä voi istuskella muutaman minuutin ja katsella järvelle. 

Sorsat saattavat kiinnostua seurasta, mutta pitäydyn ruokkimasta. Se on kyltillä kielletty ja olenhan sääntöjä noudattava yksilö. Ruoat päätyvät helposti myös rottien suihin ja olette ehkä lukeneet, millaisia sydämentykytyksiä nuo jyrsijät ovat tänä kesänä aiheuttaneet.

Matka jatkuu. Ohitan mysteerihahmon, joka ei ole vuosiin liikahtanut mihinkään, vaikka aina tarkistan. Onko se kärppä? Lumikko? Mäyräkoira? Mitä näitä nyt on. En ole suuri biologi. 

Mutta siinä hän uljaasti vahtii sammaloitunutta rantaviivaa.

Vai sittenkin orava?

Eihän nyt yksi ranta riitä mihinkään, joten toinen löytyy pikkuisen järven toiselta puolelta. Kirahvi ja virtahepo (huomaa taas ammattiluokan lajitunnistus) katselevat järvelle vuoden ympäri. Tässä on lasten hyvä keinua ja nauttia maisemista.

Kirahvi ja virtahepo hymyilevät aina.

Järvi on niin pieni, että se on jo melkein kierretty ympäri. Teen kierroksen usein myötäpäivään, koska sillä tavoin pääsen kohtamaan reitillä vaanivan pedon kidasta kitaan. 

Sillä siellä hän häämöttää, pusikon keskellä kita ammollaan: hai. En tiedä, kuka hain on kiveen taiteillut, mutta se on saanut olla siinä vuosia. Yhtä jännä joka kerta.

Kääk!

Järvenrantalenkki on loppu. 32 minuuttia. Taisin jutella sorsille tavallista pidempään. Pussikaljat ei oo mun juttu (jos opiskeluaikoja ei lasketa lukuun), mutta joku päivä otan termarin mukaan ja juon kaffet järven rannalla. 

Eikä eväätkään olisi pahitteeksi. Kyllä puolessa tunnissa nälkä tulee.