Töihin paluu pelottaa

Opintovapaata on jäljellä yksi viikko. Mulla on meneillään kriisinpoikanen. Haluaisin sanoa, että onpa kiva palata töihin. Mutta valehtelisin.

Pelko on vahva sana, ja siitä olisi helppo vetää johtopäätös, että en pidä mun työstä eikä mun pitäisi palata siihen. Näinkin voi tietysti olla. Mutta asiat on harvoin mustavalkoisia. Pelko voi olla negatiivinen tunne (jos jokin tunne ylipäätään on negatiivinen); toisaalta se voi kertoa ihan muusta.

Oon opiskellut opintovapaalla työnohjausta ja valmistun vuoden päästä. Jos asiakas sanoisi mulle ohjaustilanteessa, että töihin paluu pelottaa, pyytäisin kertomaan pelosta lisää. 

Mitä se pelko mulle on?

Ensinnäkin...

pelko kertoo, että opintovapaa on antanut juuri niitä asioita, joita toivoin. Sain tehtyä suunnitellun määrän työnohjaus- ja kirjallisuusopintoja; sain lepoa; sain rauhaa miettiä; sain aikaa kirjoittaa. 

Se oli pysähdys ruuhkavuosien keskellä. Taisin ensimmäisessä blogikirjoituksessani kirjoittaa, että olen viimeiset 15 vuotta painanut tukka putkella töitä ja saanut vauhdissa pari lasta ja tehnyt samalla taas töitä. Ollut työttömänä ja etsinyt töitä. Tehnyt useampaa työtä yhtä aikaa. Aloin olla uupunut siitä vauhdista.

Tästä vinkkelistä katsottuna asian ydin on opintovapaan onnistumisessa (koska aluksi sen ottaminen mietitytti), ei niinkään vaikeudessa palata töihin. On vaikeaa päästää irti hyvältä tuntuneesta asiasta.

Näkymä työhuoneen ikkunasta.

Toiseksi...

pelko kertoo, että mun työssä on jotain uuvuttavaa. Ei siitä pääse yli eikä ympäri.

Oon opinto-ohjaaja yläkoulussa eli mukana on odotettu määrä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mulle uuvuttavuus tulee eri osatekijöiden summasta: mm. liian paljon oppilaita ohjattavana, liian vähän aikaa, joidenkin oppilaiden ja vanhempien aiheuttama tunnekuorma, vaatimukset keskittyä muuhun kuin olennaiseen eli lapseen ja nuoreen.

Nautin nuorten kanssa työskentelystä, mutta kun työ ei ole vain sitä. Tuntuu, että vedetään liian tiukalle. 

Ja sitten on mun henkilökohtaiset ominaisuudet, joista osa sopii opolle ja opettajalle erinomaisesti, mutta osa tekee vaikeaksi jaksaa koulutyön vauhtia ja hektisyyttä. Kuormitun äänistä, hajuista, visuaalisesta aistivyörystä, kellon soiton sanelemasta työrytmistä.

Pelko kertoo myös siitä, että mun työ on mulle tärkeää ja haluan tehdä sen hyvin.

Kotikonttorilla.

Kolmanneksi...

ja tärkeimmäksi. Pelko ei liity itse asiassa lainkaan mun nykyiseen työhön vaan siihen oivallukseen, että oon kehittynyt ammatillisesti ja mulle on syntynyt uusia mielenkiinnon kohteita.

Työnohjausopinnot varmistivat yhden asian eli sen, että mä pidän ohjaustyöstä. 

 

Toisen ihmisen kanssa jutteleminen ja näkökulmien tuominen hänen miettimiinsä kysymyksiin on älyttömän avartavaa ja palkitsevaa, oli kyseessä sitten opinto-, ura- tai työnohjaus.

Se, missä muodossa ja millä ehdoilla haluan ohjausta tehdä, on ehkä muuttunut. Haluan keskittyä ohjaukseen, en muuhun sälään, ja haluan tarjota ohjausta eri ikäisille, omalla aikataulullani. Tarkoittaako tämä yrittäjyyttä, ja jos tarkoittaa, millä aikajänteellä? En tiedä. Se on kovan pohdinnan alla. 

Kirjoittaminen - se on koukuttavaa. 

Mun yksi novelli julkaistaan lehdessä tän vuoden puolella, ja editoin sitä parhaillaan lehden toimittajan avustuksella. Toisena päivänä viimeistelin lasten kuvakirjan käsikirjoitusta ja lähetin sen ehdolle yhdelle kustantajalle. Näitä tehdessäni ajattelin, että onpa siistiä! Saan aamulla kaivaa koneen esiin ja kirjoittaa. 

Nämä projektit eivät takaa menestystä eivätkä karkkirahaa suurempaa tuloa. Tilanne maassa on se, että kirjoittamalla työllistyminen laitetaan tiukemmalle kuin aiemmin (jos se on mahdollista) ja viesti tuntuu olevan se, että ei lukemisen ole niin väliä. Mutta mulle kirjoittamisesta on muodostunut hyvinvointia tukeva pakko ja ehkä jopa intohimo. Haluan järjestää arkeni niin, että pystyn myös kirjoittamaan tai työskentelemään muutoin sen parissa. 

Ja lopuksi...

mitäpä muuta voin todeta, kuin että menen viikon päästä töihin. Yritän keskittyä olennaiseen eli läsnäoloon nuorille. Annan aikaa töihin totuttautumiselle. 

Joululomalla ehkä mietin, että miltäs töissä olo onkaan tuntunut. Ja mitä haluan tehdä seuraavaksi.

Iloa sun työhön ja tsemppiä, jos käynnissä ovat samantyyppiset pohdinnat kuin täällä!