Eikö tammikuu lopu ikinä?

Kirjoitan postausta ensimmäistä kertaa ikinä puhelimella. Nakkisormet eivät liiku ajatuksennopeudella ja sohivat minne sattuu. Läppärillä luistaa paremmin.

Mutta kenties puhelin sopii tähän hetkeen. Muutamiin lauseisiin ja hajanaisiin ajatuksiin.

Aurinko maalaa kuvia koulun käytävälle.

Viime aikoina pimeä on taas ottanut mielestä valtaa. Enkä tarkoita pimeällä jotakin metaforista mörköä vaan ulkona olevaa pimeyttä. Tuhruisia ja harmaita päiviä. Tammikuu tuntuu ikuiselta.

Onneksi välillä jo paistaa.

Olen ensimmäistä kertaa 13 vuoteen harkinnut taas lääkkeitä pimeän sumentamaan mieleen. Joskus silloin aiemmin ne vetivät ylös aikamoisesta kaamoskuopasta. Sieltä, mistä liikunta, tahdin hidastaminen ja kaikki kivat jutut eivät riittäneet vetämään ylös.

Tapetin kuviot heräävät eloon auringonpaisteessa.

Kaamosväsymys - tai masennus - jää jäytämään pimeän ajan jälkeenkin. Sen pahin terä taittuu pois valossa, mutta se heikentää seuraavaa talvea varten. Ja jossain vaiheessa jaksaminen on vähissä. Aikaisemmasta oppineena osaan seurata omaa oloa aika hyvin.

Joulukoriste paistaa kuin aurinko sen takana.

Aurinko on ihana. Sen säteet ovat kuin poskilla tanssivia kesäkeijuja. Ne antavat energiaa ja toivoa. Saavat aivokemiat kohdalleen ja ajatuksen kulkemaan.

6-vuotias tuli yhtenä aamuna halaamaan ja sanoi: "Äiti, kohta on kesä." Tarvitsin tuon uskonvahvistuksen.

Toivotan sulle aurinkoisia talvipäiviä.

P.S. Olen aiemminkin kirjoitellut kaamosmasennuksen vaikeudesta: Syksy kaamosmasentujan silmin ja Kaamosväsymystä vai kaamosmasennusta? Olen alkanut etsiä oloon apua talviuinnista: Talviuinnin aloittaminen