Langat kurkkuun itsekriittisyydelle

Tiedättekö mikä on valmis? No villapaita! Okei, silmukat ovat jokainen aika uniikkeja eli toisaalla roikkuu ja toisaalla on vedetty kireäksi kuin viulunkieli, mutta paidassa on kaksi hihaa ja kaikki. Päällekin löytyy oma aukko. Tätä voisi sanoa aika onnistumiseksi. 

Jos osaan neuloa paidan, mitä kaikkea muuta voisinkaan tehdä?

Kyyninen itsekriittisyyden ääni olkapäällä toppuuttelee ja melkein kuulen, kun se vetää henkeä alkaakseen luetella asioita, joihin en pysty tai jotka voivat mennä pieleen. 

Oisko ihan ok uskoa itseensä?

Eikö olisi hienoa, jos aikuisenakin pystyisi säilyttämään lapsen optimismin ja uskon kokeiluun ja omaan onnistumiseen ilman itsekritiikkiä? 

Omat lapseni koristelevat parhaillaan joulukuusta, ja asettavat latvaan koristetta, jonka kuusivuotias teki viime jouluna. Meillä ei ollut tähteä latvaan laitettavaksi ja lapsen mielestä kuusen korkeimpaan kohtaan piti laittaa jotain, ettei se näyttäisi rumalta. Me aikuiset siinä mumisimme jotain homman hankaluudesta ja materiaalien puuttumisesta. Lapsi hävisi omaan huoneeseensa ja tuli kohta takaisin Gabbyn nukketalon inspiroiman kissakoristeen kanssa. Hän oli maalannut askartelupallolle kasvot, rakentanut korvat pahvista ja tehnyt kädet piippurassista. Kehuimme koristetta, mutta ihmettelimme, miten sen saisi latvaan. Lapsi katsoi hetken kuusta, sitten kissakoristetta ja koversi sitten saksilla reiän askartelupalloon. Ja niin kissa pääsi latvakoristeeksi. 

Lapsi ei epäillyt hetkeäkään omaa kykyään ratkaista tilanne ja tehdä kaunis latvakoriste. Minua sen sijaan hävettää vieläkin oma uskonpuutteeni tilanteessa. 

Kasvamiseen ja kehitysvaiheisiin kuuluu oman erinomaisuususkon kriittinen tarkastelu, mutta me aikuiset viemme sen äärimmilleen. Terve kriittisen arvioinnin taito saa liian isot mittasuhteet. Jo teini-ikäinen pelkää kivuliaasti epäonnistumista ja soimii itseään siitä, ettei tehnyt paremmin tai osannut enemmän. 

Itsekritiikin vastapainona pitäisi harjoitella itsemyötätuntoa.

Gabbyn nukketalon inspiroima kuusenlatvakoriste.

Langat kurkkuun itsekriittisyydelle

Lapseni ja villapaidan inspiroimana aion rohkaista itseäni. Olkapäällä kököttävä itsekriittisyyden ääni ei saa puhua nyt. Se voi syödä loput villalangoista ja harjoitella tukehtumista.

On kaksi asiaa, joissa epäilen itseäni eniten. Oman yrityksen perustaminen ja romaanikässärin työstäminen. Annan itsekriittisyyden pihahtaa sen verran, että se saa ilmaista syyt epäilyille: Mitä niin hienoa osaat, että joku maksaisi siitä sulle yrittäjänä? Mitä niin kiinnostavaa sanottavaa sulla voisi olla, että saisit siitä kirjoitettua kokonaisen kirjan?

Nyt ääni saa luvan olla hiljaa ja aion esittää vasta-argumentin.

Entä jos onnistunkin yrittäjänä? Entä jos tämä onkin juuri oikea aika kokeilla? Entä jos pystynkin kanavoimaan  johonkin uuteen sen kaiken, mitä olen aiemman työurani aikana oppinut? Onnistumisen mahdollisuuden täytyy kai olla olemassa, muuten kukaan ei lähtisi yrittäjäksi. 

Entä jos kirjoitankin kokonaisen romaanikäsikirjoituksen? Entä jos joku haluaakin julkaista sen? Entä jos joku vielä lukeekin sen? Ei kai kirjakauppojakaan olisi olemassa, jos niiden hyllyjen täytteeksi ei kirjoitettaisi mitään.

Lopetan tämän tähän, sillä en halua antaa olkapääkriitikolle tilaa väittää vastaan. Puen päälle villapaidan ja katselen joulukuusta.

Hän on valmis.