Kun löysin kirjahyllystä neliapilan

Nappasin kirjahyllystä kirjan, jota en ollut vielä lukenut, ja mitä sen välistä löytyikään: neliapila. Tuijottelin pitkään kuivunutta ja liiskaantunutta apilaa, mutta neljä lehdykkää siinä on.

Joku on varmaankin laittanut apilan kirjan väliin talteen ja unohtanut sinne. En minä. Kirja oli Hannu Raittilan Kirjailijaelämää, ja se on lähtenyt mukaan kirjaston kierrätyshyllystä vuosia sitten. En ole taikauskoinen, enkä usko neliapilan mullistavan elämääni, mutta tulihan siitä ihan kiva fiilis. Varsinkin, kun se löytyi kirjoittamiseen liittyvän kirjan välistä.

En ole kirjailija, mutta kirjoitan omaksi iloksi. Opiskeluun liittyvää tekstiä, blogia, tarinoita. Harrastan kirjoittamista ja olen opiskellut sitä, välillä olen ohjannut muita kirjoittajia - siitä on muodostunut mulle tapa. Tällä hetkellä tekstiä kanavoituu Tampereella toimivaan Viita-akatemiaan.

Mutta tammikuu oli tosi tahmea tekstin tuottamisen suhteen, eikä helmikuu ole lähtenyt luistamaan paljoa edeltäjäänsä liukkaammin. Pää on tyhjä, tuijotan tietokonetta ja näperrän tekstissä pilkkuja paikalleen, kun en muuhun pysty. Mahassa kasvaa ahdistusmöntti, kun ajattelen saamattomuuttani. 

Kirjoitusoppaita löytyy kirjahyllystä...

Näitä kausia tulee aina välillä, ja yleensä se on merkki siitä, että otan kirjoittamisen liian tosissani. Rentous katoaa, ja sen mukana menee luovuus. Olen kuullut puhuttavan kirjoittajista, joilta vain tursuaa tekstiä, he eivät voi olla kirjoittamatta, tekstiä saattaa tulla useita sivuja päivässä. En ole yksi heistä. 

Mun kirjoittaminen on aina ollut pihtisynnyttämistä, ja sivun tuottaminen päivässä on suuri saavutus. Enkä todellakaan kirjoita joka päivä, eihän sitä töiden päälle jaksakaan. Tosin nyt, kun olen opintovapaalla, kirjoittamiselle on ollut enemmän aikaa. Samalla sitä on varmaan kasannut itselleen odotuksia siitä, että nythän minä perkule kirjoitan niin että kone sauhuaa. Did not happen.

Ylös ja ulos, kun kirjoittaminen ei suju.

Kun tämmöinen matalafiilis tulee, ei voi olla kysymättä itseltään, että miksi helvetissä kirjoitat, jos se on niin vaikeaa. Hyvä kysymys. Kun suurin osa teksteistä ei edes näe päivänvaloa vaan pyörii omalla koneella. 

Kirjoitan, koska on hienoa, jos pystyy asettamaan sanansa niin, että sillä saa yhteyden toiseen ihmiseen (silloin kun tekstin joku lukee). Kirjoittamalla saa jäsenneltyä päässä sinkoilevia asioita. Mielikuvituksen käyttö ja uuden luominen on piristävää. Kun ajatukset loksahtavat kohdalleen ja tekstiä alkaa syntyä, sisällä hyrrää. Ja kun saa laitettua sen viimeisen pisteen, kokee tyydytystä siitä, että se on ohi. Jonkin sortin masokismia tämä ehkä on.

Hylätty lapsen pyöräilykypärä, mitä mitä? Mikä tarina tästä voisi syntyä?

Kirjoitusblokissa auttaa aika. Haahuilu. Jonkin muun ajattelu. Omista teksteistä saatu palaute. Lukeminen. Ulkona vaeltelu, luonto, kävely. Kävely on paras. Tykkään lukea kirjoitusoppaita, niitä on kertynyt hyllyyn aika paljon. Niistä voi löytyä inspiroivia ideoita tai on vaan kiva lukea jonkun muun kirjoittamiskokemuksista. Varsinkin niistä epätoivon tunteista, ha.

Se neliapila. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Tuskin mitään. Paitsi sitä, minkä tarkoituksen haluan sille antaa. Ehkä se on muistutus: älä nysvää väkisin tietokoneen edessä, tee jotain muuta välillä, anna mielikuvituksen kerätä voimia. Ole armollinen itsellesi. Mutta älä lopeta kirjoittamista.