Milloin työ haastaa, mutta ei uuvuta?

Olen oppinut itsestäni sen, että tylsistyn, jos työssä ei ole positiivista haastetta. Toisaalta uuvun, jos kuormitus on jatkuvaa. Haaste ja kuormitus kun ovat eri asia, ainakin minulle. Tässä oli yksi syy, miksi irtisanouduin työstäni ja lähdin etsimään jotain uutta. 

Haasteen ja kuormituksen erottaminen ei ole helppoa; varsinkin, kun ihmiset ympärillämme reagoivat asioihin eri tavoin ja saattavat saada epäilemään omia tuntemuksia. Olen itse tasapainotellut tämän asian kanssa koko työelämäni ja käynyt läpi paljon epäonnistumisen tuntemuksia ennen kuin opin antamaan armoa itselleni. Toiset asiat ovat mulle iloa tuovia, toiset taas aivan helkutan rankkoja.

Milloin työ haastaa sopivasti?

Oman kokemuksen pohjalta työssä on positiivista haastetta, kun se saa innostumaan. Se saa sanomaan "tän esteen mä taklaan" tai "minäpä laitan tohinaksi ja selvitän". Tai mitkä ikinä vähemmän hölmöltä kuulostavat sanat voisivat sopia tilanteeseen.

Positiivinen haaste piristää ja antaa mahdollisuuden kokeilla omaa osaamista. Se vaatii luovuutta ja uusien ratkaisujen löytämistä. 

Haasteen ratkaiseminen tuntuu mahdolliselta. Siihen liittyy luottamusta omiin taitoihin, ei jotakin liian pelottavaa tai mahdotonta. Toki ainakin itselläni haasteeseen kytkeytyy aina pieni itsensä ylittämisen elementti - eihän siinä muuten haastetta olisi. Mutta ennen kaikkea haasteen ylittämiselle on resurssit: osaaminen ja tarvittava aika noin etunenässä. Ehkä myös muiden henkilöiden tuki. 

Itselleni positiivista haastetta ovat aina olleet ihmiskohtaamiset ohjaus- ja opetustyössä. Vuorovaikutustilanteet eivät ole ennakoitavissa ja niihin saattaa sisältyä vaikeita tunteita, mutta lopputulema on usein positiivinen. Olemme päässeet yhteisymmärrykseen tai ainakin kyenneet juttelemaan, ja ehkä oivaltaneet jotain. Koen onnistumista myös tilanteissa, joissa pääsen testaamaan luovuuttani. Oli se sitten tarinan kirjoittaminen tai opetusmateriaalin kehittäminen.

Työn imu ja voimavarat

Teoksessa Työhyvinvointi (Manka & Manka 2023) puhutaan työn imusta, joka ilmenee mm. tarmokkuutena ja uppoutumisena työhön. Työn imu ei synny itsestään, vaan se liittyy tiiviisti työn voimavaroihin ja vaatimuksiin. 

Työn voimavarat viittaavat tekijöihin, jotka voivat lievittää työn vaatimuksia tai virittää henkilökohtaista kasvua. Niitä voivat olla yhteisön tuki, palaute, vaikutusmahdollisuudet jne. Niitä kivoja juttuja töissä, toisin sanoen.

Työn vaatimukset puolestaan ovat asioita, jotka edellyttävät työntekijältä ponnistelua, ja voivat liittyä esimerkiksi työn määrään, aikapaineisiin tai tunnekuormitukseen. Vaatimukset voivat olla kytköksissä myös työn positiivisiin puoliin, kunhan ne eivät muodostu stressitekijöiksi.

Voisin kirjoittaa kirjan herättämistä ajatuksista vaikka kuinka paljon. Erityisesti pidän ajatuksesta, että voimavarojen käsite liitetään myös työhön, ei vain yksilöön (ikään kuin työssä jaksaminen olisi vain hänen vastuullaan. Tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että työn vaatimusten ja voimavarojen tasapaino on olennaista, ja jatkan pohtimaan omia kuormituksen kokemuksiani.

Milloin työ uuvuttaa?

Työ vaatii liikaa sillä hetkellä, kun totean "nyt on liikaa, en enää jaksa". Sen sijaan, että työn tekemisessä olisi positiivinen pöhinä, se tuntuu pahimmillaan hitaalta hivutukselta.

Tietenkin työhön liittyy aina kuormittavia elementtejä tai jaksoja, enkä odotakaan näiden puuttuvan. Eikä työ ole myöskään jatkuvaa positiivista pöhinää. Kyse onkin tasapainosta: jäävätkö kuormitustekijät pysyviksi ja ilahduttavat haasteet harvinaisiksi sivumerkinnöiksi?

Itseäni kuormittavat seuraavat asiat: voimakkaat aistikuormitukset (hajut, meteli, ympärillä tapahtuu koko ajan); nälkä; sirpalemainen työtahti, joka ei salli keskittymistä; kykenemättömyys vaikuttaa omaan työrytmiin; jatkuva toisten ihmisten tunnetilojen aistiminen; liian suuri työmäärä aikaan nähden; luovan työn puuttuminen; multitaskaaminen; huono ilmapiiri tai kyräily; omien arvojen vastainen toiminta; huono esihenkilötyö; epäasiallinen käytös huoltajien osalta.

Harvassa työpaikassani on ollut kaikkia näitä kuormittavia tekijöitä. Mutta  koulumaailmassa moni näistä tekijöistä on vahvasti läsnä.

Häpesin pitkään sitä, että aistikuormitus, nälkä tai jatkuva ihmisten tunnetilojen aistiminen ja vastaanottaminen otti niin koville. Ei työkavereitani välttämättä haitannut meteli tai ympärillä tapahtuva kuhina. Olen itsekin tiettyyn rajaan asti sosiaalinen ja nautin yhteistyöstä sekä ihmisten kohtaamisesta. Miksi siis kärsin migreeneistä, jatkuvasta sairastelusta ja epätasaisesta sykkeestä?

Koska en päässyt pelaamaan tarpeeksi vahvuuksillani. Intensiivisellä keskittymisellä yhteen tai muutamaan ihmiseen kerrallaan tai rauhallisella keskittymisellä uuden asian luomiseen. Työn voimavarat alkoivat jäädä vaatimusten jalkoihin.