Kaava on tämä: lapsi hermostuu, minä hermostun. Kiukun laannuttua häpeän ja ajattelen, että seuraavalla kerralla en korota ääntäni. En hermostu. Kunnes tulee seuraava kerta ja olen äärirajoilla. Hermostun. Ja häpeän.
Tällä viikolla on taas ollut näitä hetkiä. Osasin odottaa, että ensimmäisen luokan aloitus on aistiherkälle lapselleni (ja sitä kautta minullekin) rankkaa, mutta luulin handlaavani tilanteen paremmin. Että tiedostaminen auttaisi pysymään rauhallisena.
Erään aamun anatomia
Nyt ehkä ihmettelet, että mitä siellä melskataan. Tilanne menee esimerkiksi näin.
On aamu. Lapsi herää aikaisin, ehkä kouluun menemisen jännityksestä, ja tepsuttaa katsomaan lastenohjelmia. Minä nousen sängystä myöhemmin aivokuolleena olentona, joka tarvitsee koneeseen kofeiinia ja aamupalan, että kykenee ajattelemaan tai puhumaan. Yhteistä meille molemmille on se, että kaipaisimme hitaan, hiljaisen ja omatahtisen aamun. Sitä meille ei ole luvassa.
On aika hoitaa aamutoimet. Lapsi on syönyt aamupalan, mutta illalla valitut housut tuntuvat huonoilta jalassa. Housut lentävät seinään. Sopivia housut löytyvät kiukkuisen itkuisen sovittamisen jälkeen. Tässä vaiheessa istun vielä puolikatatonisessa tilassa kahvikuppi kädessä ja yritän rohkaista lasta valinnassa.
Pitäisi harjata hampaat. Tahna on yön aikana muuttunut väärän makuiseksi ja sattuu ikeniin. Jotenkin hampaat saadaan harjattua. Lapsi ei halua harjata hiuksia. Harja lentää nurkkaan. Lapsi alkaa olla uupunut ja vaatii, että hänet viedään autolla kouluun. Matkaa on muutama sata metriä, ei onnistu. Tässä vaiheessa kitusiini ahmaistu leipä alkaa elvyttää aivotoimintaani. Kerron voivani saattaa lapsen kouluun, mutta autolla ei viedä. Sitten hän haluaa mennä pyörällä. Ei onnistu sekään, sillä olemme sopineet, että ainakin näin aluksi hän kävelee. Lapsi itkee, huutaa ja heittelee sohvatyynyjä.
Kello on lähes kahdeksan, ja koulu alkaa pian. Tämä on se hetki, kun äitikamelin selkä alkaa katketa. "Nyt vauhtia siihen hommaan", tiuskaisen. "Laita itse vauhtia!" huutaa lapsi ja kertoo, että hänhän ei kouluun lähde. Poterot on kaivettu, ja tuijotamme toisiamme puhisten.
Olenko ainoa äkkipikainen vanhempi?
Aamuinen tilanne eskaloitui vielä, kerron lopuksi mihin. Mutta sitä ennen muutama sana häpeästä, sillä se on se tunne, joka vyöryy voimakkaana näiden tappeluiden jälkeen.
Haluaisin olla rauhallinen ja järkevä aikuinen, joka on koulunsa aloittaneen ekaluokkalaisen tukena varauksetta. Viilipytty, joka ei hätkähdä, vaikka housut, Aapiset ja kengät lentävät seinään. Haluan auttaa löytämään muita keinoja ilmaista kiukkua. Mutta heikossa hetkessä en näytä pystyvän. Miksi en? Olen sentään työskennellyt 20 vuotta peruskoulussa teinien kanssa, ja olen aina hallinnut hermoni - paljon pahemmissa tilanteissa.
Ehkä siksi, että kotona olen paljaimmillani. Kotona vastassa on oma lapsi, ja tähän kohtaamiseen liittyy aina tunteita. Ja tämä lapsi sattuu olemaan temperamentiltaan hyvin samanlainen kuin minä. Tiedän, että hän käy ylikierroksilla kaikesta koulunaloitukseen liittyvästä, ja että tunteet pärskyvät rajusti pintaan. Tästä pääsen taas luuppaamaan takaisin häpeän tunteeseen: pitäisihän mun ymmärtää, miltä pienestä ihmisestä tuntuu ja auttaa häntä.
Häpeää myllyttää se, että aikuisen hermostumisesta ei mun mielestä puhuta paljoa tai ainakaan tarpeeksi. Se on jonkinlainen tabu. Tuntuu, että olenko minä ainoa aikuinen ja vanhempi, jonka sietokyky ei pidä, ja joka hermostuu. Fyysinen kurittaminen on nostettu pöydälle ja kielletty (hyvä niin), mutta sen jälkeen tulee sanojen ja äänen harmaa alue. Millaisia sanoja ja äänenvoimakkuutta aikuinen saa käyttää, jotta lapsi tuntee yhä olevansa turvassa?
Ihminen olen minäkin tunteineni, enkä robotiksi muutu. Haluan, että lapseni kokee ja näkee, että erilaiset temperamentit ovat ok. Mutta epäreilu tai pelottava en halua olla.
Miten aamu päättyi?
Olimme edenneet sen verran, että lapsi itki, huusi ja istui eteisen lattialla haalimassa ulkovaatteita eteensä. Minä hengittelin keittiössä ja tasasin ääneni ennen kuin menin eteiseen. "Siellä sataa tänään, laitapa nuo vedenkestävät kengät."
Se oli lapselle liikaa. Sain kengästä sääreeni ja älähdin. Se oli mulle liikaa. Nappasin kengän ja paiskasin sen kauemmas. Fyysinen kipu sai reagoimaan ilman suodattimia. Huusin, ettei yksikään toinen ekaluokkalainen käyttäydy tuolla tavalla (syyllistämisen ja epätosi nolaamisen kombo) ja puhisin vielä, että tällä menolla voit unohtaa sen pupukakun synttäreille (perinteinen uhkailu). Lapsi kiskoi kengät jalkaan, kiljui vielä korkealta ja kovaa, paiskasi sitten oven kiinni ja lähti nyyhkyttäen kouluun. Hän täyttää seitsemän tällä viikolla ja oli puhunut kakusta jo puoli vuotta.
Lysähdin sohvalle. Olo oli kammottava, emme ole koskaan eronneet aamulla ilman halia ja pusua, vaikka ärsyttäisikin. Meinasin jo ährätä ensimmäiset käteen osuvat rönttöverkkarit jalkaan ja lähteä perään, mutta arvelin lapsen juosseen koulun pihaan kiukun voimalla. Omassa kropassakin kiukku velloi vielä viimeisiään surun lisäksi.
Parin minuutin päästä soi ovikello. Lapsi nyyhkytti ja ryntäsi syliin. Kiukku suli pois. Istuimme sylikkäin vartin verran ja keinutin lasta samalla, kun vedenpitävät kengät hinkkasivat paljaita sääriäni (olin vielä yöpaidassa). Yöllä oli satanut, ja iholle jäi jotakin muhjua tienpientareelta.
Pyysin anteeksi huutamista, lapsi kengän heittämistä. Kello oli vartin yli kahdeksan. Molemmat uuvuttanut tapahtumien loppuhuipentuma oli tiivistynyt viiteentoista minuuttiin. Kysyin, saatanko lapsen koululle.
"Et tule, menen yksin", hän sanoi. Antoi pusun poskelle ja lähti ulos ovesta.
Jäin miettimään pupukakkua ja kaikkea sitä, mikä ei mennyt niin kuin piti. Ja toisaalta niitä myötätunnon hippusia, joita olisi ehkä tärkeää itselleen vanhempana antaa. Meni miten meni.
0 comments:
Lähetä kommentti