Tämän opin kirjailija John Ajvide Lindqvistiltä

Tein eilen puolipäiväreissun Helsinkiin. Kävin Helsinki Lit Masterclassin vieraana kuuntelemassa kirjailija John Ajvide Lindqvistiä. 

Ajvide Lindqvist kiinnosti, koska hän kirjoittaa kauhua ja jännitystä. Olen lukenut vain yhden hänen teoksistaan (Kultatukka, tähtönen) mutta tämän jälkeen aion lukea lisää.

Hän kertoi elävästi kirjoitusprosessistaan ja siitä, miten punoo jännitys- ja kauhuelementtejä tekstiinsä.

Kirjoittaisinko itsekin kauhua, mietin, kun olin juonut tilaisuuden jälkeen tarjottua kuoharia ja lähdin kaverini Annan kanssa pois Amos Andersonin kotimuseosta Yrjönkadulta, missä tilaisuus järjestettiin. Olen vältellyt syväsukellusta kauhuun, vaikka teksteihin aina pientä omituista tai jännittävää vivahdetta tuleekin. Ehkäpä.

Jälkipohdintalasillinen junaa odotellessa.

Luota mielikuvaan, kun kirjoitat

Vielä kauhuakin enemmän päässä liikahti, kun kirjailija kertoi kirjoittamisensa lähtevän liikkeelle omituisista mielikuvista, joita hänen päähänsä putkahtaa. Hän näkee mielessään jonkin tilanteen, ehkä hyvinkin absurdin, ja alkaa kysellä itseltään kysymyksiä siitä. Mitä tilanteessa tapahtuu? Miksi? Keitä siinä on? Miten niin on päässyt käymään? Ja niin edelleen. 

Lopulta yksittäiset tilannekuvat täydentyvät ja alkavat liittyä toisiinsa tarinaksi.

En ole uskaltanut luottaa mielikuviin

Itsekin kiinnostun kirjoittaessa mielikuvista, jotka välähtävät päähän. Joskus unessa, useimmiten täysin hereillä. En tiedä, mitä kuvassa tapahtuu, mutta sen tunnelma on vahva. Jotkin mielikuvat haihtuvat pikkuhiljaa pois, osa jää mieleen roikkumaan vuosikymmeneksi.

Vaikka olen kirjoittanut näiden välähdyksien pohjalta, työskentely on aina ollut tosi lyhytjänteistä. Käytän mielikuvaa lähtökohtana jollekin tai varastan siitä tunnelman, mutta en ole tutustunut niihin yhtä systemaattisesti kuin Ajvide Lindqvist. Olen pitänyt kuviani vähän höpöhöpönä ja hävennytkin niiden epämääräisyyttä. "Mitä nää on? Suunnittele kattava synopsis." Ja näinhän hokee siis äkäinen kriittinen ääni oman pään sisällä, ei kukaan muu.

Mutta synopsis on mulle vaikea juttu. Koska etenen intuitiivisemmin, ainakin alussa. Opettajana tuntisuunnitelmakin oli mulle kaksipiippuinen juttu. Pystyn kyllä tekemään sen, hyvinkin tarkkaan, mutta liika suunnitelmallisuus tappaa tekemisen ilon. Liian suunnitelmallinen kirjoittaminen tappaa kirjoittamisen ilon. 

Ehkä pitää uskoa, että oma luova pää ei ole kovin looginen. Tai ainakin löytää keskitie intuition ja suunnitelmallisuuden väliltä.

Eräs mielikuva 10 vuoden takaa

Kuva on tämä: Ollaan kaupungissa, on pimeää. 

Yhtäkkiä katulamppu välähtää päälle. Sitä kohti lähtee juoksemaan teinityttö, jolla on mustat maiharit ja vahva silmämeikki, en näe hänen vaatteitaan. Tyttö juoksee valon luokse ja pysähtyy lampun alle. Valo sammuu. Hetken päästä seuraava valo syttyy, ja tyttö lähtee taas juoksuun. Seisoo hetken loistavan valon alla. Hän jatkaa tätä katulampulta toiselle, harppoen maihareillaan niin lujaa kuin pääsee saavuttaakseen hetken loistavan valon. 

Kuka hän on? Miksi hän juoksee? Miksi lamput palavat vain yksi kerrallaan? Missä kaikki muut ovat? Miksi maiharit? Miksi silmämeikki? Miksi, miksi ja miten?

Tätä jään miettimään.

P.S. Helsinki Lit järjestää vielä lisää Masterclasseja syksyllä, jos kiinnostut tekemään hakemuksen tilaisuuteen. Kirjailijaa eivät vielä suostuneet kertomaan. Täältä voit tarkkailla asiaa: Helsinki Lit Masterclass