Muumilaakson marraskuu

Joulukuu on täällä. Tip tap tip tap, pihavaloja ja lähestyvän joulun hössötystä. Aika liusuu väistämättä kohti vuoden hämärintä hetkeä ja ponnistaa siitä taas kohti kevättä. Toisaalta tämä aika on helpottavaa. Lunta on maassa, syksyn mustin vaihe on ohi ja juhlapyhät lyhentävät arkea, mutta toisaalta sitä haluaisi vain olla rauhassa, pakkolaskeutua pimeään.

Luen lähes joka vuosi Muumilaakson marraskuun - marraskuussa tietysti. Niin tein tänäkin vuonna ja sain kirjan kannet kiinni juuri ennen kuin kalenteri rapsahti joulukuun puolelle. Kirjassa on tavoitettu jokin tunnelma, joka tässä vuodenajassa on. Tove Jansson osaa kuvailla isoja asioita yksinkertaisen isosti.

Muumiperhe ei ole läsnä tässä kirjassa, he ovat seikkailemassa merellä. Sen sijaan Vilijonkka, Nuuskamuikkunen, Hemuli, Mymmeli, Ruttuvaari ja Tuhto kokevat kaikki epämääräistä levottomuutta marraskuun tullen ja hakeutuvat muumien taloon sitä lievittämään. Yhdellä levottomuutta aiheuttavat tekemättä jääneet asiat, toisella karanneet viisi säveltä, kolmannella kaipuu tavata pikkusisko. 

Suosikkejani tarinassa ovat Vilijonkka ja Ruttuvaari. 

Ruttuvaari on vetoava jo pelkästään nimensä takia. Tosin hän ei ole varma nimestään: 

 "Hän oli kamalan vanha ja unohti helposti asioita. Kun hän pimeänä syysaamuna heräsi, hän oli unohtanut nimensä. On vähän surumielistä unohtaa muiden nimet, mutta vain mukavaa, kun saattoi unohtaa oman nimensä."

Ruttuvaarille syksyn tullut unohdus ei ole pelottava asia vaan mahdollisuus jättää jälkeen ikävät asiat ja lähteä seikkailuun. Hän haluaa iloiseen Muumilaaksoon, jossa hän hän on ehkä käynyt ennen (hän ei ole varma) tai sitten hän on kuullut puhuttavan siitä. Laaksossa vietetään juhlia, joista hän lähtee aina viimeisenä. Siellä kukaan ei kohtele häntä vanhuksena vaan hän voi kalastaa purosta. Puro on hänelle tärkeä.

Ikä tuo vaariin kuitenkin myös jotain haikeaa, menetyksen makua. Matka muumitaloon on viimeinen ponnistus, jonka aikana Ruttuvaari katsoo elämäänsä taaksepäin. Hän on ajoittain hämmentynyt ja juttelee peilikuvalleen, jonka uskoo olevan muumien takkahormissa asuva ikivanha esi-isä. Loppujen lopuksi marraskuinen muumilaakso ei olekaan täynnä sitä menoa ja iloa, jota hän odotti. Hän ei lannistu vaan toteaa suurempien asioiden olevan vasta tulossa:

"Ehkäpä onkin niin, että suuria asioita tapahtuu vain keväällä." 

Ja hän vetäytyy komeroon talviunille muumien tapaan. Muut jättävät hänen viereensä konjakkilasin odottamaan huhtikuuta. Unille menon voi tulkita ikuisena unena tai sellaisena, jota se on muumien maailmassa - mahdollisuutena nukkua yli vaikeimman ajan.

Muumien tapa vetäytyä talviunille on aina kiehtonut minua. Jos voisikin marraskuussa popsia havunneulasia mahan täyteen ja nukkua helmikuuhun asti, ja herätä sitten kun aurinko paistaa jo niin korkealta, että se kimmeltää hangesta. No, realistisempi vaihtoehto olisi ehkä muuttaa talveksi Välimeren rannalle. Havunneulasten sijaan tankkaan kahvia.

Vilijonkka puolestaan pelkää kaikkea, mitä hän ei voi siivota pois. Syksyn tullen, pestessään ullakon ikkunoita hän huomaa olevansa yksin:

"Vilijonkka oli vihdoin ja viimein päässyt eroon koko suvustaan ja kaikista vaivalloisista tuttavista. Hänellä oli mielin määrin aikaa pitää huolta talostaan ja yksinäisyydestään ja putoilla katolta kaikessa rauhassa puutarhaan koppakuoriaisten ja sanoinkuvaamattomien toukkien sekaan." 

Kaikki onkin yhtäkkiä hänelle liikaa. Vilijonkkakin päättää matkata muumien luo, sillä hän haluaa nähdä tuttavia, etenkin Muumimamman. Päästessään perille ja löytäessään talon ilman muumeja hän järkyttyy yhä enemmän. Mamma ei ole kotona, asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla. Hän näkee uhkia kaikkialla: 

"Maatuviin lehtiin ei saa koskea! Ne ovat vaarallisia! Ne ovat ihan mätiä! Hän juoksi kuistille niin, että huovat lepattivat ympärillä. Bakteereja! hän kirkui. Matoja! Toukkia! Matelijoita!

 Vilijonkan romahdus on kuin sen pelkoa, mitä pitkä pimeä tekee mielelle. Tai miten matala fiilis ylipäätään vie voimavaroja. Se tuo uhkakuvia mieleen, silloin ei ole täysin oma itsensä. Vilijonkka ei pysty toimimaan itselleen luontevalla tavalla eli siivoamaan.  Mutta mikä lohduttavaa, muiden seurassa oltuaan hän löytää voimansa takaisin, ja suursiivoaa lopulta muumitalon: 

"...tämä hyvitti kaiken kauhun ja synkkyyden, ja Vilijonkka mietti ohimennen: Mikä minuun oikein meni? Minähän olen ollut kuin pelkkä suuri harmaa pölypallo... Entä minkä takia? Sitä Vilijonkka ei kyennyt muistamaan."

Pahoittelen parin tarinankäänteen paljastusta, mutta juoni ei varmaankaan ole olennainen Muumilaakson marraskuussa. Enemmänkin siinä nousevat esille tuntemukset ja erilaisten syksyä väistelevien otusten kohtaamiset. Tulkintoja ja sivujuonteita olisi vaikka kuinka paljon, mutta kaikkeen ei aina jaksa tarttua ja miksi tarvitsisikaan. Janssonin kirjat ovat tarpeeksi lyhyitä eivätkä ota itseään liian vakavasti - niitä jaksaa makustella useammankin kerran.

Oman muumilaaksonsa pölypallero kiittää ja jää odottamaan kevättä.