Kirjapoimintoja kuluneelta vuodelta

Aika harvoin tulee vastaan kirjaa, jota ei malta laskea käsistään ja jonka luettuaan henkäisee vau. En lukenut yhtäkään sellaista jättipottia vuonna 2023. Poimin kuitenkin joitakin luettuja tai kuunneltuja, jotka eivät olleet pöllömpiä. Joukossa on aika paljon historiaan sijoittuvia tarinoita.

Pariisin kirjakauppias

Jos joku päättäisi kirjoittaa kirjan tavallisesta kirjakaupasta jossakin peräkylillä, missä asiakkaina olisi tavallisia tyyppejä, en varmaankaan jaksaisi lukea. Mutta kun kirjassa kuvataan pariisilaista Shakespeare and Company -kirjakauppaa ja asiakkaina ovat 1900-luvun alun kuuluisimmat kirjailijat, alkaa kiinnostus herätä. 

Kerri Maherin Pariisin kirjakauppias kertoo amerikkalaisesta Sylvia Beachista, joka avaa kirjakaupan Pariisiin vuonna 1919. Asiakkaina alkavat pyöriä muun muassa Ernest Hemingway ja James Joyce. Tarinan parasta antia on ajankuva: millainen on Pariisi tuona aikana, millaista on kirjallisuus tuona aikana, miten naispari solahtaa kaupungin elämään tuona aikana. 

Jääkaksoset

Tremayne on yksi suosikkejani. Hän kirjoittaa jännärin ja psykologisen trillerin välimaastoon sijoittuvia kirjoja, ja mukana on välillä ripaus yliluonnollista. Tapahtumien rinnalla kulkee päähenkilön mielen maailma: mitä oikeastaan tapahtui, voiko näihin ajatuksiin ja havaintoihin luottaa?

Jääkaksosissa perhe, vanhemmat ja pieni tytär, muuttavat eristyksissä olevalle majakkasaarelle. Lapsia oli aiemmin kaksi, identtiset kaksoset, mutta toinen on kuollut onnettomuudessa. Ja yhtäkkiä perheen äiti ei ole varma, kumpi lapsista onkaan elossa, ja mitä onnettomuudessa tapahtuikaan. Ja sitten lukijaa piinataan.

Elolliset

Iida Turpeinen voitti esikoisellaan HS:n kirjallisuus-palkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Olin silti epäileväinen, kun tartuin kirjaan, sillä ne Finlandia-ehdokkaat tai -voittajat, jotka olen lukenut, eivät ole olleet mun juttu. Tosin myönnän, että olen lukenut vain muutamia.

Elolliset herätti mielenkiinnon, kun kuuntelin Turpeista Tampereen kirjafestareilla. Ja luettuani kirjan sisäinen tutkimusmatkailijani tykkäsi siitä. Tyyli tuo mieleen luonnontieteellisen tutkielman, siinä ei ole krumeluureja. Stellerin merilehmä kulkee tarinan kiintopisteenä, mutta ei valtaa liikaa alaa vaan tuo esiin ihmisen suhtautumista villiin luontoon kolmella vuosisadalla. Tarpeemme hyödyntää luontoa ja kesyttää se on ollut vimmaista, sitä on pidetty edistyksellisenä. Vielä hyvin lyhyt aika sitten ihmiselle ei tullut mieleenkään, että luonto voisi olla ehtyvä vara. Ja kuinkas sitten kävikään.

Väliaikainen

Löysin Rosa Liksomin kunnolla vasta viime kesänä ja kävin kuuntelemassakin häntä Tampereen pääkirjastossa. Mieleen jäi kirjailijan ihana nauru. Väliaikainen koostuu novelleista, jotka kertovat ihmisistä ja heidän kipukohdistaan ja iloistaan. Kaunistelematta ja kauhistelematta. Huumoria käytetään ronskisti, mutta ei pilkaten. Ja novellit ylipäätään ovat niin kivoja lukupaloja, jotka voi hotkaista yksi kerrallaan. 

Osa Väliaikaisen ihmiskohtaloista sijoittuu pohjoiseen, Liksomin kotiseudulle, ja kerrotaan meän kielellä, jota oli kiva lukea. Suosikkini oli kirkkoherra, jonka seurakunnassa aletaan puhua kielillä niin innokkaasti, että kirkkoherralla menee hermot. Pitkän päivän päätteeksi hän päätyy juomaan viinaa erään Auliksen kanssa ja kuuntelemaan tämän murheita, koska mitä ei kirkkoherra tekisi opetuslastensa eteen. Hän ei kuitenkaan arvaa kosivansa Aulista yön päätteeksi.

The lost girls of Paris (Pariisin vakoojatar)

Olen heikkona toiseen maailmansotaan sijoittuviin naistarinoihin. Ja nimenomaan niihin tarinoihin, joissa naisilla on aktiivinen rooli sodankäynnissä, esimerkiksi vakoojina.

Niin on myös Pam Jenoffin teoksessa The lost girls of Paris. Kuuntelin kirjan englanniksi Storytelistä, mutta se on nyt myös suomennettu. Englanninkielinen nimi kuvaa paremmin tarinan ydintä eli sitä naisten joukkoa, joka koulutettiin muun muassa viestinviejiksi ja radio-operaattoreiksi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Moni kuoli ja hävisi. Vakoojatar kuulostaa korvaani harmittomalta yhden naisen puuhastelulta, mitä työ ei ollut. Paitsi että naiset tekivät vaaransivat henkensä, he joutuivat taistelemaan heihin kohdistettuja ennakkoluuloja vastaan. Sillä mitä naiset sodassa tekisivät?

Lumo

"He ovat uimarannalla auringonlaskun aikaan. Taivas on malvaa ja pronssia. On heidän nuoruutensa viimeinen kesä. He ovat kaikki iältään seitsemäntoista ja tuoksuvat vaniljalta ja tuulelta ja ulos ripustetulta pyykiltä, joka on unohtunut narulle koko kuukaudeksi. Pellavalta, jonka läpi kesä on kulkenut. Ensi vuonna yksi heistä, Philippa, on kuollut, ja muiden nuoruus on ohi."

Näin alkaa Riikka Pulkkisen Lumo. Philippan kuolemansyyntutkimuksen aikana ihmiset tuovat hänestä esiin eri puolia. Kaikkiin heihin hänellä on ollut jollakin tavalla voimakas ote, hän venyttää totuutta, on arvoitus. Hän on tyttö, jolla on monia eri puolia. Kirja ei ollut helpoin lukea, mutta sen kieli ja tunnelma koukutti.

Taavi

Terhi Törmälehdon isoisä, Taavi Törmälehto, oli urheudesta palkittu sotilas talvi- ja jatkosodassa.  Sotilaan taustalta löytyi kuitenkin järkyttäviä asioita, joista Terhikin sai tietää vasta aikuisena kirjaa kirjoittaessaan. Hän kävi vierailulla meillä Viita-akatemiassa, ja kertoi paitsi mielettömästä taustatyömäärästä kirjaa varten, myös millaista oli kirjoittaa omasta isoisästä.

Taavin pääpiirteet ja sodan tapahtumat ovat totta, mutta kirjailija on kuvitellut yksityiskohdat ja henkilöiden mielen liikkeet. Hän puhuttelee isoisään useassa kohtaa sinä-muodossa aivan kuin pyrkiäkseen lähelle ja oppiakseen ymmärtämään. Sotaa ei ihannoida vaan kirjassa kerrotaan 17-vuotiaana sotaan karanneesta nuoresta, jonka mieleen ja maailmankuvaan sodan raakuus ovat vaikuttanut lähtemättömästi. Myös kotiin jääneet Taavin pikkuveli ja äiti saavat oman äänensä kuuluviin. Sodassa äitien tehtäväksi jäi uhrata poikansa maan edestä - tässä oli jotakin kulttia lähentelevää - ja odottaa lasta kotiin palaavaksi, elävänä tai kuolleena.

Suomen historia

Kyseessä ei ole tietokirja tai historiaopus. Petri Tamminen on tehnyt ison työn ensin haastatellessaan ihmisiä ja sitten kirjoittaessaan nämä tarinat kirjan kansiin. Aikajana ylettyy aina sisällissodasta 2010-luvun pakolaiskriisiin. Ja ihaninta on näiden tarinoiden muoto: ne ovat lyhyitä, sivun tai kahden mittaisia typistyksiä isoista asioista yhden ihmisen silmin nähtynä. Hauskoja, liikuttavia, toteavia ennemmin kuin ylen määrin kuvailevia. Nappasin mukaan yhden lyhyimmistä vuodelta 1937:

"Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen."