Murtunut kylkiluu ja vuohenputkikatastrofi

Olen ehkä ainoa ihminen, joka keikahtaa kyljelleen aurinkoisella ja kuivalla kevätsäällä. Mutta niin tein. Olin lähdössä töistä ja käveleskelin koulun pihalla rauhallisesti ihan muina naisina, ehkä hieman ajatuksissani. Sitten se tapahtui. 

Minustako meemi?

Maassa oli pienen pieni kuoppa, ja totta kai mun jalkani löysi sen. Ehdin vain ajatella, että nyt mennään. Kaaduin vasemmalle ja sääri ja kylki rouhaisi kivasti maata. Mutta ei se siihen loppunut. Jatkoin matkaa ja muistan funtsineeni, että miten voin yhä kaatua. Romahdin mäkeen olkapäätä myöten. Pää jäi sentään osumatta tantereeseen.

Onko sulle käynyt näin?

No, tämän tilanteen kruunasivat lähietäisyydellä maleksivat teinit, jotka osoittivat lievää kiinnostusta. Eivät kuitenkaan niin paljon, että olisivat nauraneet, tulleet auttamaan tai kuvanneet puhelimilla. Tai ehkä olenkin jo meemi, mistäs sitä tietää.

Mutta mitä muuta tekisi säpäkkä keski-ikäinen nainen kuin nousisi maasta ylös yhtä nopeasti kuin oli sinne päätynytkin. Eli pakenin nolona tilanteesta. Tein tilannearvion, ja arvelin jalasta löytyvän mojovan mustelman ja niskahartiaseudun menevän jumiin shokista. 

Mutta mitäs me pienistä, en antaisi pienen keikahduksen romuttavan viikonloppua ja suuria suunnitelmia aloittaa vastaiskuani pihan rikkaruohoinvaasiolle. Sää oli lämmennyt ja olin päättänyt käydä sotaan alaa valtaavien vuohenputkien kanssa.

Olin väärässä.

Osteoporoosille ei pärjää tahdonvoimalla

Keski-ikäisen naisenkin pitäisi tietää, että päättäväisyydellä ei selviä kaikesta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun viipotin keikahduksen jälkeen kauppaan ja nostin ostoskassia, oli pakko sanoa: o-ou. Ei sentään lonkkamurtumaa, mutta viiltävä kipu kyljessä. 

Kiiruhdin kotiin ja tutkin vammat. Mintunvihreää ja violettia huutavat ruhjeet sääressä ja olkapäässä, käden liikerata ei sallinut kurottaa kahvikuppia hyllyltä, koska kylkeen sattui niin paljon.

Mitä tekee keski-ikäinen nainen tajutessaan, että kylkiluu on ehkä murtunut? 

Nainen keittää kahvit ja toteaa, että paskaakos tässä, kyllä minä ne vuohenputket kitken. Menee pihalle, nostaa talikon, laskee talikon ja toteaa, että ei pysty. Kiroilee lisää. Ehtii jutella pensasaidan takaa kurkistavan naapurin kanssa, joka neuvoo naista käymään lääkärissä. 

Ne mitään murtuneelle kylkiluulle tee, nainen sanoo, ja vetäytyy tappion nielleenä sisään sohvalle makaamaan.

Voikukka on aika harmiton verrattuna vuohenputkeen.

Hävitty sota vuohenputkia vastaan?

Kaatumisesta on nyt yli viikko. Ruhjeet alkavat parantua ja pystyn jo kurottamaan kahvikupin hyllyltä. Aivastaminen sattuu, mutta nenän pystyn jo niistämään kivuitta. Vuohenputket nauravat pihalla. 

Menin sitten lääkäriinkin lopulta. Järki sanoi, että vakuutuksen kannalta olisi ehkä järkevää. 

Kaiken tämän hössötyksen jälkeen sain tietää, että kylkiluu ei luultavasti ole murtunut vaan lihaksessa on paha revähdys, joka aiheuttaa kivut liikkuessa ja hengittäessä. Pahoittelen, että hieman ehkä huijasin tai ainakin annoin tarinan lässähtää. Luuni eivät olekaan vielä osteoporoottisessa kunnossa. 

Lihas toipuu nopeammin kuin luu, joten pihatöistä on vielä toivoa, vaikka vielä pitäisikin ottaa rauhallisesti.

Siellä ne ovat, kukkapenkin vallanneet vuohenputket.

Miksi kirjoitan tästä? Teksti tulee ylikuormittuneesta päästä. Ehkä vauhtia on liikaa, jos kellahtaa kyljelleen lähes paikallaan seisoessaan. 

Onneksi lukuvuosi loppuu pian. Itse asiassa työt loppuvat pian kokonaan. Mutta sitä asiaa mulla ei ole edes energiaa ajatella. Yritän selvitä kouluvuoden viimeisen viikon hengissä ja tolpillani. Nukun viikon, ja kun herään, näytän vuohenputkille mistä kana pissiii.