Pyynikin näkötornilla

Vappuna sattui tragedia. Kaupasta ostetut munkit olivat hikoilleet paperipussissa niin, että sokerit sulivat. Kuusivuotias kieltäytyi syömästä munkkipalleroansa, ja täytyy kyllä myöntää, että eivät ne kovin hyvältä näyttäneet. Eivät olleet gluteenittomia, joten en maistanut.

Tilanne piti korjata. Pyynikin munkkikahvila kutsui.

Pyynikin näkötorni

Vanhempi lapsista oli pelireissulla lauantaina, joten pakkasimme pienemmän autoon ja hurautimme Pyynikin laelle. 

Uskokaa tai älkää, lapsi halusi näköalat ennen munkkia. 

Näkötornissa pääsee käymään pientä maksua vastaan: 2 euroa aikuiset ja lapset euron. Polvivaivaisten ei tarvitse pelätä rappusia, sillä hissilläkin pääsee. Torni on 26 metriä korkea, ja ylhäällä maisemia voi katsella ikkunoiden takaa tai kiivetä pienet rappuset ulkotasanteelle asti. 

Näkymä Amuriin ja Näsijärvelle.

Ja Pyhäjärvelle päin.

Mulla ei ole kai suurempaa korkeanpaikankammoa, mutta omaan ainaisen pelon siitä, että lapseni syöksyy kuolemaansa kaiteiden yli. Niinpä oli oikein tyytyväinen, kun lapsikin halusi katselle kaupunki- ja järvinäkymiä enimmäkseen lasin takaa. Plus että takatalvi tuntui puraisevan Tamperetta takapuoleen, joka tarkoitti hyytävää tuulta ja suuhun sotkeutuvia hiuksia. Otapa siinä valokuvia. 

Koska olen historiafriikki, oli pakko taas tarkistaa Pyynikin näkötornin vaiheet. Nykyinen punagraniittinen torni on rakennettu vuonna 1929. Paikalle oli rakennettu puinen näkötorni jo 1800-luvun loppupuolella, mutta se vaurioitui sisällissodassa vuonna 1918. Pyynikillä kun tapeltiin ja kunnolla.

Pyynikin munkkikahvila ja muistoja munkkifiaskosta

Ja sitten sitä munkkia. Sokerilla kiitos. 

Olin ajatellut, että koko muu Tampere olisi syönyt munkkia tarpeeksi vappuna ja kahvila olisi rauhallinen, mutta luulin väärin. Ihmisiä riitti. Tosin perhettämme ja paria lauantailenkkeilijää lukuun ottamatta kaikki muut olivat turisteja. Munkkikahvila on pyhiinvaelluskohde. En tiedä, käyvätkö matkailijat tornissa asti vai nauttivatko vain munkkirinkilöitä. Istumatilaa on myös ulkona, mutta keli ei houkutellut terassille.

Pöytä kuitenkin löytyi, ja lapsi sai munkkinsa. Näytti herkulliselta ja hyvin sokeroidulta. Itselle riitti kahvi. Erikoiskahveja ei ollut, mutta Pyynikin oma, paikan päällä jauhettu kahvi oli ihan mukiinmenevää, he. Ihailin kahvilan kattokuvioita ja ikkunoita. Seinillä oli taideteoksia.

Pyynikin munkkikahvila myy myös gluteenittomia munkkeja, mutta en ole varma, kuinka hyvin he voivat taata niiden puhtauden. Keittiö on aika pieni, ja kontaminaation vaara on tietysti aina olemassa. Mutta aion joskus vielä haastatella heitä asiasta ja selvittää, ovatko munkit myös vehnätärkkelyksettömiä ja kaurattomia, niin kuin meikäläiselle olla pitää.

Munkkirasvaa haistellessa en voinut olla muistelematta munkkifiaskoa, joka tapahtui, kun olin vuosia sitten luokanopettajana läheisellä koululla. Opetin aika energistä ja vilkasta luokkaa, joka koostui suurimmaksi osaksi pojista, ja olin luvannut heille reissun munkkikahvilaan palkinnoksi hyvin sujuneesta koulutyöstä. Määritin pojille maksimimäärän rahalle, jonka he saivat ottaa mukaan kahvilaan. Laskeskelin, että sillä sai ostettua munkin ja juoman. En osannut ottaa huomioon, että Pyynikin munkkikahvila myy yön yli nukkuneita munkkeja halvemmalla. Pojat juoksivat edeltä kahvilaan, ja kun ehdin paikalle, jokaisella oli kädessään pussillinen munkkeja. Ei ollut enää tehtävissä muuta, kuin saarnata kohtuudessa pysymisestä. No, minkäs teet, kun rymyryhmällinen esiteinejä pääsee munkin makuun. Loppupäivästä luokassa oli aika vihreitä kasvoja.

Pari sulattelevaa kierrosta portailla?

Munkin jälkeen olisi voinut karauttaa pari laskua ja nousua Pyynikin portailla, mutta totesimme puolison kanssa, että meillä on liikaa ikää, kiloja ja polvivaivoja. Ajatella, että joskus lenkkeilimme samoissa maastoissa. Asuimme rivitalossa Pyhäjärven rannalla, ja lenkki Pyynikille vei reilun tunnin.

Sen sijaan laskeuduimme kohti luontopolkua ja kävimme kurkkimassa harjumaisemia näköalapaikoilla. Katselin Pyhäjärveä ja pitelin lasta kiinni kädestä jyrkänteen reunalla. Jos toukokuun alun ilma olisi ollut aurinkoinen ja leppeä, olisi kallioilla voinut viettää aikaa pitempäänkin. Kuunnella lintujen laulua.

Ilma ei kuitenkaan ollut leppeä vaan järveltä puhalsi lumenmakuinen puhuri ja taivaalla pyöri mustanharmaita pilviä. Munkinjälkeinen luontoretki jääköön toiseen kertaan, totesimme, ja kiipesimme takaisin autolle.