Valmistuin Viita-akatemian kirjoittajakoulusta

Viita-akatemia on jäänyt taakse. Olo on haikea, tyytyväinen ja ihmettelevä. Kolmen vuoden ajan koin positiivista painetta tuottaa edes vähän tekstiä toisten luettavaksi ja kommentoitavaksi. Miten mun kirjoittamisen käy nyt, ilman vertaisryhmää?

Hain Viita-akatemiaan kolme vuotta sitten, koska kyllästyin saamattomuuteeni kirjoittajana. Olin opiskellut avoimessa yliopistossa ja kursseilla, ja olin ohjannutkin kirjoittajaryhmiä, mutta kirjoitin itse tosi vähän. Tuli huijarisyndrooma. Miten voin ohjata kirjoituskurssia, jos en itse kirjoita kuin satunnaisesti?

Pääsin sisään 15 muun joukossa. Siitä alkoi reissu, jonka voisi tiivistää näin:

✍️ 3 vuotta
✍️ 236 oppituntia pienessä Viita-huoneessa Tampereen työväenopiston sivurakennuksessa
✍️ lukemattomia turhautuneita kirjoittamistunteja, joista vain murto-osa tuotteliaita
✍️ n. 260 kirjoitettua ja kurssikavereiden luettavaksi vietyä paperiliuskaa
✍️ korkea pino paperia, joista jokainen täynnä kurssikavereiden arvokkaita kommentteja
✍️ 1. ja 3. sija kirjoituskilpailussa
❤️ Viita-kamuja
❤️ osaava opettaja
✍️ luovuutta, tuskaa, häpeää, innostusta ja oman kirjoittajaäänen kehittymistä
✍️ vahvistusta sille, että kirjoittamiseen käytetty aika on arvokasta

Mikä on Viita-akatemia?

Viita-akatemia on yli 30-vuotias tamperelainen kirjoittajakoulu, johon haetaan tekstinäytteellä. Itse laitoin tyrkylle kaksi lyhytnovellia. Sisään otetaan näytteiden perusteella 15 opiskelijaa vuosittain. Opiskelijoiden täytyy olla 18-vuotiaita. Koulutusta ylläpitää Tampereen työväenopisto.

Ensimmäisenä ja toisena vuonna kokoonnuimme noin kerran kuussa lauantaisin ja sunnuntaisin neljän tunnin ajan. Kolmantena vuonna tapaamiset olivat lyhyempiä ja useammin, torstai-iltaisin. 

Kurssikavereiden kommentteja omista teksteistä.

Tunneilla käytiin pääasiassa läpi kurssilaisten tekstejä. Jokainen luki jokaisen tekstin etukäteen paperilta ja kirjoitti marginaaleihin kommentteja. Tunnilla vielä juteltiin tekstistä ja annettiin kommentoidut liuskat kirjoittajalle. Välillä käytiin tietoiskumaisesti läpi kirjoittamiseen liittyviä asioita. Opettajan järjestämät kirjailijavierailut olivat mahtavia. Oli hienoa kuulla, miten esimerkiksi Petri Tamminen tai Siiri Enoranta kirjoittavat tekstinsä.

Läsnäolopakkoa ei ollut, mutta koulutus vaati sitoutumista. Paikallaoloa, toisten teksteihin syventymistä ja kirjoittamista itsekin. Tosin jokainen kirjoitti sen verran kuin halusi.

Oma kirjoittajatyyli hioutui ja tiivistyi paitsi kirjoittamalla myös lukemalla toisten tekstejä.

Kokemuksiani Viita-akatemiasta

Meidän vuosikurssista kaksi julkaisi kirjan opintojen aikana. Moni sai voiton tai kunniamainintoja kirjoituskilpailuissa. Hämmästyksekseni menestyin itsekin yhdessä kilpailussa. 

Yksi mun tavoitteista oli yli muiden: kirjoittaa enemmän. Sen voin kai sanoa toteutuneen. 

Kirjoitin novelleja ja työstin yhtä pidempää tekstiä, joka on tällä hetkellä lepotilassa. Toivottavasti innostun vielä jossain vaiheessa kaivamaan sen esille. Perhe-elämän käydessä kuumana (lue: lapset tappelivat kaikki päivät) tein yhden lastenkuvakirjakässärinkin. Se oli ihana uusi aluevaltaus. Kässäri kävi muutamalla kustantajalla, mutta tuli hylsynä takaisin. Huomasin myös, että tykkään kirjoittaa spefiä eli tekstiä, jossa todellisuuden rajat venyvät ja jokin vinksahtaa paikoiltaan.

Kirjailijoiden valvovien silmien alla. 

Tärkeintä oli saada tukea kirjoittamiselle. Olla joukossa, jossa kirjoittaminen on normaalia ja siihen käytettävä aika on arvokasta, vaikka se tuottaisi taloudellisesti lähinnä tappiota. Ennen Viitaa saattoi jopa hävettää nyhrätä tunteja tietokoneen edessä. Tuntui, että pitäisi osata perustella, miksi käyttää aikaa ja vaivaa kirjoittamiseen.

Kolmen vuoden aikana annoin itselleni luvan myöntää, että olen kirjoittaja. En ehkä kirjailija, mutta kirjoittaja. Tarvitsen teksteilleni lukijan, oli kyseessä sitten blogipätkä tai novelli, jossa ihminen muuttuu karhuksi. Kirjoittaminen pelkästään pöytälaatikkoon tai päiväkirjaan ei kannusta, koska teksti jää salaisuudeksi muille eikä synnytä vuorovaikutusta. Viidassa sen luki ainakin 15 muuta henkilöä.

Ennen kaikkea mulle on selvinnyt yksi asia: voin pahoin, jos en kirjoita. Kirjoittaminen loksauttelee asioita kohdalleen.