Kesäpörriäinen

 

Maksaruohoissa surisee.

On ihmisiä, joille kesä on yksi vuodenaika muiden joukossa, talvi samoin. He eivät hätkähdä pimeää tai kylmää, ehkä jopa nauttivatkin niistä, laittavat monot jalkaan ja puskevat ulos.

Sitten on niitä ihmisiä, joille jokainen syksyn tulo on jonkin loppu, vuosittain toistuva kuolema. Valon puute vie voimavarat ja tekee ovesta ulos astumisen vaikeaksi, joskus mahdottomaksi; tekisi mieli kulkea kalsareissa kuukausitolkulla tai mennä talviunille kuin muumit. Saattaa vaikuttaa lapselliselta murjottamiselta, mutta ei ole. Ja tietenkin meitä on myös kaikkea tältä väliltä.

Talvi on vaikea, myönnän. Mutta asiaa on pikkiriikkisen helpottanut asuminen paikassa, missä luontoa on edes pieninä pläntteinä kodin ympärillä, ja missä vuodenaikojen vaihtumista voi seurata. Etsiä niistä jotakin mielenkiintoista. 

Nyt eletään syyskuuta, mutta sen ensimmäiset päivät ovat onneksi olleet lämpimiä ja leppoisia. Kuluneena viikonloppuna sai riisua t-paitasille ja juoda kahvit aurinkoisessa pihakeinussa kukkia katsellen.

Lämmön ja kofeiinin piristämänä yliarvioin ehkä kykyni suuren ja villin luonnon ystävänä ja päätin kuvata kukkapenkissä surraavia pörriäisiä. Niitä oli muuten kovin erilaisen näköisiä, ei ollut toivoakaan tunnistaa lajeja. 

Siinä sitten pyllistelin pitkän aikaa puhelin parin sentin päässä kuvauskohteista. Eivät näyttäneet toljottelustani häiriintyvän, mutta kun pääsin sisälle taloon, alkoi korvan juuresta kuulua kiukkuinen surina. Joku oli kiivennyt lähietäisyydellä roikkuviin hiuksiini ja matkustanut mukana. Pörriäisen, jonka diagnosoin ampiaiseksi, hälytyskellot alkoivat soida vasta sisälle tultaessa. Kaveri pääsi sanomalehtitaktiikan saattelemana takaisin pihalle.

albiinopörriäinen

Ja minä pysyttelin loppupäivän vähän matkan päässä seuraamassa pörriäisten touhuja. Kukkapenkistä kuuluva hörinä ja pörinä on jotenkin hypnoottisen rauhoittavaa.