Lukisinko klassikon?

Onko klassikkokirjallisuutta helppo lukea? No ei. On helpompiakin tapoja viihtyä lukukokemuksen parissa. Ajat muuttuvat ja tyyli sen mukana, ja vuonna 2024 kirjalta odottaa eri asioita kuin pimeällä keskiajalla. Klassikkojen lukeminen voi kuitenkin olla jees ja jopa antoisaa, kun säätää suhtautumisensa sopivaksi, uteliaaksi. Itse tykkään tosi paljon historiasta, ja sitähän kirjallisuus myös on. Tarinat kertovat paitsi siitä, millaista kirjallisuus on ollut kunakin aikana, myös maailmasta ja ihmistä mietityttäneistä asioista. 

Tein eilen neljän tunnin nettitentin länsimaisen kirjallisuuden klassikkoteoksista. Tentti oli osa kirjallisuuden perusopintojani. Sitä varten piti lukea polvenkorkuinen pino romaaneja alkaen antiikista aina 1900-luvulle. Tässä lista julkaisujärjestyksessä:

• Sofokles: Kuningas Oidipus 

• Boccaccio: Decamerone 

• Cervantes: Don Quijote

• Voltaire: Candide 

• Shelley: Frankenstein 

• Brontë: Humiseva harju 

• Flaubert: Rouva Bovary

• Baudelaire: Pahan kukat

• Dostojevski: Rikos ja rangaistus 

• Kafka: Oikeusjuttu 

• Camus: Sivullinen

Nettitentti alkamassa.

Päätin hyödyntää blogia opiskeluun ja kirjoittelin lyhyesti ja ytimekkäästi joistakin listan klassikoista. Harmi, että näistä tärpeistä harva nappasi tentissä. Mutta jaan ne teidän iloksenne! Tai miten sen nyt haluatte ottaa. 

Jaan tähän kaksi taltuttamaani klassikkoa, Voltairen Candiden ja Mary Shelleyn Frankensteinin. Myöhemmin jaan ehkä lisää. Valitsin kirjoja eri aikakausilta ymmärtääkseni niiden erityispiirteitä. Ja nämä jopa herättivät kiinnostusta, kun luin niitä. Lisäinspiraationa toimi Maria Laakson kirjaa Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, joka on suunnattu nuorille lukijoille. Se on ytimekäs ja hauskasti kirjoitettu ja uppoaa aikuisiinkin. Vahva suositus. 

Voltaire: Candide (1759)

Ensimmäinen ajatus: ohut kirja, jes. Kannessa peruukkipäinen tyyppi, ehkä Voltaire itse, nyt ollaan vahvasti Ranskan hovissa, missä herrasväki puuteroi naamaansa ja sipsuttelee kullatuissa tohveleissaan. Mutta eikö Voltairella ole etunimeä?

Aikakausi ja kirjailija

Voltaire oli oikealta nimeltään François-Marie Arouet, ja hän oli ranskalainen kirjailija ja filosofi. 1700-luvulla elettiin valistuksen aikaa, niin kirjallisuudessa kuin muuallakin yhteiskunnassa, ja filosofit olivat aikansa influenssereita ja kapinallisia: he kritisoivat porsastelevia itsevaltiaita ja ihmisten elämää kontrolloivaa kirkkoa. Voltaire ei siis sipsutellut puettuna kultaan ja mirhamiin vaan eli välillä maanpaossakin. Hän kulki valistusaatteen etunenässä ja liputti tieteen, koulutuksen ja yhteiskunnallisten muutosten puolesta.

Valistuksen aikana romaanin ja fiktiivisen kirjallisuuden käsitteitä ei ollut vielä olemassa samalla tavalla kuin nykyään, porukka ei käynyt kirjakaupassa tai kirjastossa hankkimassa uusinta pokkaria. Mutta yhä useampi ihminen osasi lukea ja heille alettiin kirjoittaa. Porvaristo oli pop yhteiskunnassa ja heistä tuli kirjallisuuden kuluttajia.

Stoori

Candide on kirja, jossa harhailee samaa nimeä kantava nuori mies. Hän lähtee liikkeelle nykyisen Saksan liepeiltä ja sattumukset ja onnettomuudet tönivät häntä ympäri maailmaa. Tyyppi on sinisilmäinen ja vilpitön, ja jaksaa olla optimistinen, vaikka häntä huijataan, hän menettää rahansa, hänen sukulaisiaan tapetaan ja hän joutuu maanjäristykseen. Mentori, vanha filosofi, vakuuttaa kaiken olevan juuri niin kuin pitääkin, koska ei ole muuta mahdollisuutta. Candide ihmettelee, mutta uskoo.

Kirja on satiiri. Se ei laita halvalla vain Candidea vaan koko yhteiskuntaa, jossa vastustetaan muutosta. Voltaire halusi sättiä yltiöpäistä optimismia, jonka mukaan järjen käyttö ohjaa ihmisen automaattisesti luomaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Tämä saattoi olla filosofisen aatteen rajua yksinkertaistamista, mutta menköön. 

Miten tää tähän päivään liittyy?

Kolmesataa vuotta myöhemmin ihminen on kehitellyt yhtä sun toista vempelettä ja loikkinut jättiharppauksia tieteen alalla. Mutta ei taida järki automaattisesti tehdä tästä maailmasta oikeudenmukaista paikkaa? Ja vieläkin kirjailijan työ on vaarallista monissa maissa.

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Ensimmäinen ajatus: kauhua, jee, tykkään. Onko tämä se mutterikaula, joka pyörii mustavalkoelokuvassa? Tuo 1930-luvun mustavalkoleffa on muuten aika kaukana romaanin tapahtumista. Paksuudeltaan kirja on keskikastia.

Aikakausi ja kirjailija

Ollaan 1800-luvulla, ja edellisen vuosisadan valistus on saanut kirjallisuudessa vastareaktiokseen romantiikan aikakauden. Ei jakseta olla enää niin järkeviä ja filosofisia vaan halutaan riutua sielun ja sydämen syövereissä, oikein rypeä voimakkaissa tunteissa. Kirjallisuudessa aletaan käsitellä yksilön elämää ja tunteita, mikä oli uusi juttu. Yllättäen huomattiin, että naisetkin osaavat ja haluavat lukea, heille myös kirjoitettiin romanttisia tarinoita. Moni kodin ulkopuolelle töihin haluava tai joutuva nainen alkoi kotiopettajattareksi tai kirjailijaksi, sillä vaihtoehtoja ei ollut paljoa.

Mary Shelly oli yksi näistä naisista. Hän oli naimisissa runoilija Percy Shelleyn kanssa ja pariskunta taisi viettää aika boheemia kirjailijaelämää, joka ei kylläkään ollut ruusuilla tanssahtelua. Romantiikkaan kuului ajatus riutuvasta taiteilijanerosta;  tämä jalo yksilö veti päihteitä ja moni kuolla kupsahti keuhkotautiin nuorena. Okei, lievä yleistys.

Kun Mary julkaisi Frankensteinin, ei porukka meinannut uskoa, että tarina oli naisen kirjoittama. Eihän nainen osaa kirjoittaa niin synkästä ja kauheasta asiasta, hui. Aluksi kirjoittajaksi epäiltiin aviosiippaa.

Stoori

Frankensteinilla ei viitata hirviöön vaan tiedemies Victor Frankensteiniin, joka luo tuon hirviön tonkimalla hautausmailta ruumiinosia. Tyypillä on polttava halu luoda elämää kuolemasta, ja siinä hän onnistuukin eräänä myrskyisenä yönä.

Kun Frankenstein on luonut hirviönsä, hän tuumii että hyi helvetti, en minä tätä halunnut, pois silmistäni. Lukija siinä vähän ajattelee, että olisiko tuota kannattanut miettiä ennen kuin ryönäsi ruumiita ja ajoi itsensä hulluuden partaalle laboratoriossaan? 

Se taitaa vähän ollakin kirjan teema. Mitä kaikkea ihmisen kannattaa tehdä, mihin tieteessä vedetään raja? Tarina kertoo myös yksinäisyydestä ja rakastetuksi tulemisen tarpeesta: hirviö, kun ei saa hyväksyntää ja hellyyttä, lähtee tuskaiselle kostoretkelle ja tappaa Frankensteinin läheisiä. Se tai hän (tämäkin oma kysymyksensä) ei tapa, koska on synnynnäisesti paha vaan siksi, että elämän olosuhteet ovat kurjat. 

Frankenstein on kauhutarina; goottivibat olivat suosittuja romantiikan ajan englantilaisessa kirjallisuudessa. Kauhua korosti villi luonto. Nykylukija on nähnyt paljon pahempaakin eikä jaksa ehkä olla shokissa tarinan tapahtumista, ja sen ylitsevuotava tunteiden vuodatus tuntuu aika siirapilta. Mutta se oli ajan juttu ja uutta silloin. Shelley oli aikaansa edellä myös scifissä, joka porskuttaa nykyään; ei ihan jokainen daami 1800-luvulla pohtinut tieteen mahdollisuuksia. 

Miten tää tähän päivään liittyy?

Rakkaus. Hirviön inhimillisyys ja ihmisen hirviömäisyys. Luonto ja tiede. Ihmisen kunnianhimo uuden kehittämisessä, sen hyvät ja huonot seuraukset. Need I say more?

Noin, siinä oli kaksi klassikkoa lyhykäisyydessään. 

Voin nimittäin sanoa, että postauksen sanamäärä ei ole mitään joidenkin lukemani opusten sivumäärään. Mutta olen elävä todiste, että klassikosta voi selvitä hengissä ja siitä voi jopa saada itselleen jotain. Ehkä lisää näistä uhkarohkeista klassikkoyrityksistä myöhemmin. 

Oletko sä lukenut jotain klassikkoja? Suositteletko jotain?