Ehkä 'ura' onkin ruma sana

Työelämäsana ura mietityttää. Se tuo mieleen pyörän kuluttaman luikeropolun, josta ei pääse pois. Ikään kuin se valittaisiin, siihen astuttaisiin ja siinä oltaisiin. Tiedä sitten, miksi tämä kela on lähtenyt pyörimään. Ehkä  sisäistämäni opinto-ohjaajan vuosirytmi ilmoittaa (vaikka opintovapaalla olenkin) olevan yhteishakuaika. Tai oikeastaan se meni jo ja 9.-luokkalaiset ovat valinneet suunnan, jota kohti lähteä.

Nuoren tekemät valinnat herättävät meissä vanhemmissa monesti tarpeen jakaa neuvoja, jopa määräyksiä. Aina jaellut neuvot eivät auta risteyskohdassa olevaa eteenpäin. Usein ne kumpuavat aikuisen omista tuntemuksista, kokemuksista ja olettamuksista, eivät nuoren toiveista. 

"Jos oppilaan keskiarvo on korkea, sun täytyy ohjata se lukioon."

 

Näin sanoi vuosia sitten tuolloisen työpaikkani rehtori. "Onneksi et ole opo", totesin. 

Vastaukseni liittyy moneen asiaan. Ensinnäkään keskiarvo ei välttämättä kerro oppilaan todellisista toiveista. Toiseksi ennalta päätetty ohjaaminen olisi ammattietiikan vastaista. Vaikka mulla olisi mitä ennakkokäsityksiä nuorelle sopivasta paikasta, tehtäväni on suhtautua niihin kriittisesti. Sen sijaan mun täytyy kuunnella nuorta ja auttaa tätä jäsentämään omia ajatuksiaan, sopivasti haastaakin niitä. Ja antaa sivussa ajankohtaista tietoa. 

Mutta osaanko vanhempana jättää omat fiilikset sivuun? Kun oma lapseni kuuden vuoden päästä on yhteishakutilanteessa, saatan käyttäytyä aivan eri tavalla. Suhtaudun asiaan ehkä tunteella, en vierellä kulkijana, joka pitää liiat mielipiteet omana tietonaan. Saatan tuntea houkutusta tyrkkiä häntä suuntaan, jonka olen itse aikoinaan ottanut: lukio, sen jälkeen korkeakoulu. Mutta on täysin eri asia, onko suuntani toimiva hänelle. Ei se ollut täysin passeli mullekaan. 

"Sä oot laittanut sen päähän ajatuksia!"

 

Tämän syytöksen heitti eräs vanhempi, koska olin varannut nuorelle hänen toivomansa tutustumisen ammatilliseen koulutukseen. Vanhempi halusi tämän menevän lukioon. Joskus mua on pyydetty taivuttelemaan nuori vanhemman näkökannalle. Ikävä kyllä, tai paremminkin onneksi, en manipuloi työkseni vaan ajatukset olivat jo tämän kyseisenkin nuoren päässä, hän vain uskalsi sanoa ne ensimmäistä kertaa ääneen opon luona. 

Miksi korkea koulutustaso on niin tärkeää, kun mietimme nuoren valintoja? Onko taustalla ajatus hyvästä urasta? Ehkä nuorelle halutaan mahdollisimman hyvä elintaso? Mutta akateeminen koulutus ei tarkoita automaattisesti rahaa, vaikka koulutus ja ansiot jossain määrin korreloivatkin keskenään. Moni ammatillisen koulutuksen käynyt tienaa paremmin kuin minä, yliopistossa vuosikausia hinkuttanut kasvatustieteiden maisteri. Ehkä kouluttautuminen nähdään itsensä haastamisena tai sinänsä arvokkaana? Itsekin arvostan uuden oppimista ja itsensä kehittämistä, turha sitä on kieltää.

Asia on monisyinen ja vanhemmat haluavat parasta lapselleen, tietenkin. 

"Opettele vaikka korjaamaan autoja."

 

Näin sanoi äitini, kun mietin lukion ja ammatillisen välillä. Ehkä hän näki arvokkaana käytännöntaidon, olihan hänellä autonrutku, joka oli aina rikki. Mutta autojen kanssa touhuaminen ei ollut mun juttu.

Kaikkein surullisinta on, kun nuori joutuu taipumaan valintaan, jota ei halua, mutta johon painostetaan. Hän kokee riittämättömyyttä ja epäonnistumista. Motivaatio lähtee syöksykierteeseen, opiskelu takkuaa. Tai vaikka hän olisi valinnut reittinsä itse, hän on saattanut tehdä sen yhteiskunnan syöttämien mielikuvien perusteella. Hyvä esimerkki tästä on lukion pitkä matematiikka: vallalla myllää mielikuva, että ilman sitä ei pärjää koulutuksen kilpajuoksussa. On pärjätty ja pärjätään, kaikkien ei ole pakko käyttää siihen kapasiteettiaan, jos haluaa keskittyä muuhun.

"Toi on niin väärä valinta, se tulee katumaan sitä lopun elämäänsä."

Näin sanoi eräs vanhempi lapsensa yhteishakuvalinnasta. 

Onko vääriä valintoja? En pidä hyvänä valintana esimerkiksi koulun lopettamista kesken ja hillumista torin liepeillä aineissa, mutta kun on kyse koulupaikasta tai työelämästä, miten voi tietää jos ei kokeile? Ei 9. luokalla moni vielä tiedä, mitä haluaa. Ja miksi tietäisikään. Jos näin on, kannustan ottamaan askeleen, johon parhaiten pystyy sitoutumaan. Päätös ei ole loppuelämäksi, suuntaa voi myöhemmin vaihtaa. 

Mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän URA ärsyttää. Se on vanhanaikainen ajatus piikkisuorasta tiestä. Yksioikoisen ajattelun sijaan työelämän luulisi tarvitsevan luovasti kulkevia ihmisiä, jotka osaavat soveltaa. 

Meneepä pitkäksi ja paatokselliseksi pamfletiksi. 

Heitän vielä ajatuksen, että voisiko yhteiskunnassa olla tyytyväisempää ja vähemmän suorituspaineista porukkaa, jos arvostaisimme enemmän moninaisuutta ja uteliaisuutta valintoja tehtäessä? Ehkä nuorenkin tarvitsee kokeilla, käydä viettämässä välivuosi kaupan kassalla tai ulkomailla. Ehkä on arvokasta möyriä erilaisissa paikoissa ja oppia tuntemaan itseään eikä kulkea robottina janan pisteestä A pisteeseen B. 

Huh, opo vaikenee.

Kuvat: Pixabay