Kirjoittaminen on vaikeaa - miksi teen sitä?

Kehtaanko? Hävettää. Kuka tällaista haluaa lukea? Ei tätä kukaan lue. Entä jos joku lukeekin tämän? Jokainen kirjoittamiseen ryhtyminen on paljas hetki. 

Kirjoitan tätä kahvilassa lauantaiaamuna, kello on 10.05. Olen loppupäivän lasten kanssa kotona, sillä puoliso lähtee reissuun, ja haluan ottaa hetken omaa aikaa. Tarkoitukseni oli kirjoittaa yhtä tarinaa, jota olen pyöritellyt ja kirjoitellut enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo pidemmän aikaa. Tarina ei edennyt ja yhtäkkiä huomaan kirjoittavani tätä blogitekstiä.

Kirjoittamiseen liittyy tällä hetkellä jokin klikki, joka vaatii huomiota. Kirjoittaminen on mulle tunteiden tarkastelua ilman, että usein edes tajuan tekeväni sitä. 

Kirjoittaminen on ennen kaikkea itsensä asettamista alttiiksi. Kuka tahansa voi lukea sun ajatuksia ja makustella niitä suussaan pitkän aikaa ilman, että voit vaikuttaa asiaan siinä hetkessä mitään. Ne voidaan ymmärtää miten vain. Tai sitten sun kirjoittamia ajatuksia ei makustele kukaan vaan ne sivuutetaan, silmäillään läpi, edetään johonkin mielenkiintoisempaan.

Kun teksti on kirjoitettu, se pitää päästää menemään.

 

Kirjoittaminen on välillä helvetin vaikeaa.

Miksi ihmeessä siis käyttää aikaa kirjoittamiseen? Koska aikaahan siihen menee. Riippuen tietysti tekstistä. Blogitekstin saattaa kirjoittaa aika nopeastikin, varsinkin jos kyseessä on asiateksti. Ajatellaan vaikka puutarhainnostustani. Komposti on komposti, voin kertoa siitä runoilematta sen enempää, mikä on tosi vapauttavaa.

Fiktiivisen tekstin kirjoittaminen on mulle hitaampaa. Kun vaikka käsittelen kuvitteellisen henkilöhahmon tunteita, menen helposti lukkoon eivätkä sormet kulje näppäimillä. Koen rimakauhua siitä, että en tavoita hahmon maailmaa ja teen sille hallaa kirjoittamalla siitä kökösti, paskasti suorastaan.

Mutta paskassakin on usein jotain tärkeää. Se on sitä, mikä tulee meistä ulos ja paljastaa mikä sisuksissa on myllännyt. Olipa hieno metafora. Ehkä se triggeröityi kompostipuheesta. Jäte kuin jäte.

Kirjoittaminen on sitä vaikeampaa, mitä  lähemmäs tunteita kirjoittaa. 

Kun ne sitten on saanut paperille, olo on kevyempi. En yleensä ikinä kirjoita fiktiiviseen tekstiin suoraan omasta elämästäni, mutta enhän mä niitä pysty tekstistä erottamaankaan. 

Kirjoitettuun sanaan suodattuu jotakin, jota puhuessa ei tavoita. Puhuminenkin on tarpeellista, mutta kirjoittaessa on yksin, sanat leijuvat ja ne voi laittaa paikoilleen, ne voi ottaa pois paikaltaan, jos siltä tuntuu. Ne voi suoltaa nopeasti esille, sen jälkeen niitä voi katsoa etäämpää.

En kirjoita blogia rahan tai suosion takia, vaikka en mä niitä pahitteeksikaan laittaisi. Kirjoitan, koska siitä tulee mulle hyvä olo ja saan tehtyä eräänlaista päiväkirjaa. En kirjoita tarinoita rahan tai suosion takia, koska, let's face it, fiktion kirjoittamisessa ne ovat vielä epätodennäköisempiä kuin bloggaamisessa. Kirjoitan, koska mun pää haluaa, että asettelen palikoita paikalleen sanojen kautta, että tarkastelen maailmaa sillä tavalla.

Kello on 10.20, täytyy lähteä kotiin. Tarina ei edennyt, mutta blogiteksti tuli tajunnanvirtana. Vaikka iso kahvimukillinen korventaakin rintalastan alla, on ylävatsassa keventynyt olo. Jokin paino lähti pois.

Joskus täytyy juoda roseeta kirjoittamisen sijaan.