Kun työhaastattelussa udellaan perheestä

Kävin tässä kuussa työhaastattelussa. Mulla on vakityö, mutta näin kiinnostavan paikan ja ajattelin kokeilla. Haastattelu oli tilanteeltaan se perinteinen: kolmen hengen paneeli, joka asettuu riviin minua vastapäätä. Yksi haastattelijoista oli totinen, ei sanonut oikein mitään. Kaksi muuta olivat elävämpiä. Vastailin kysymyspatteristoon, tunnelma oli ystävällinen ja niin miellyttävä kuin haastattelussa nyt voi olla.

Kunnes.

Haastattelija: Millainen sun elämäntilanne on?

Minä: Mun elämäntilanne on hyvä.

Haastattelija: Että pystytkö keskittymään töihin?

Minä: Teen työni. Ja hyvin. Mutta se on mulle työtä, ei koko elämä.

 

Ja kuinkas sitten kävikään...

En saanut työtä. Ei se edes harmittanut suuremmin, mutta olisinpa voinut näyttää elämäntilanteesta utelevalle haastattelijalle kakkaemojia, jonka lapsi huovutti koulussa.

En tiedä oliko mun vastauksella tuohon kysymykseen merkitystä, tuskin, mutta se sai mut epäilemään työpaikan kulttuuria. Millainen elämäntilanne olisi kelvannut? Se ettei ole pieniä lapsia? Ettei koskaan sairasta? Ettei ole vanhempia, joista pitää pitää huolta? Ettei opiskele? Että tekee muutakin kun käy töissä? Sellainen kuva mulle tuli, ja ärsyynnyin, ja tuli tarve korostaa, että en ole myymässä sieluani työpaikalle.

Mitä helvettiä kysymykseen muka pitäisi vastata?

Mitä ei saa kysyä?

Ärsyyntymisen nostaa pintaan tulkintani, että nyt kysellään perhetilanteesta. Olenhan ainakin teoriassa vielä lisääntymiskykyinen nainen ja käytännön arki kotona on vahvasti kouluikäisen ja alle kouluikäisen lapsen sanelemaa. (Tätä en kertonut haastattelijoille.) Tulkintaan vaikutti myös se, että multa on mittavan työnhakuhistoriani aikana kysytty tosi törkeän suoraan lapsista.

Perheestähän ei saisi kysyä. 

Lapsiperheen touhuja helleviikolla.

Mutta multa on vuosien aikana kysytty, onko lapsia ja minkä ikäisiä. Kerran haastattelija kertoi haastattelun loppuneen ja kysyi ikään kuin ohimennen, kun olin jo avaamassa ovea, että minkäslainen perhetilanne sulla on. Nuorempana saatoin häkeltyä ja joskus jopa vastata. Ystäväni kertoi, että häneltä kysyttiin, että voiko aviomieskin osallistua lastenhoitoon, jos ovat kipeinä. Oletan, että näitä kysellään hanakammin naisilta, mutta on kuulemma kyselty miehiltäkin. 

Kysyä ei saa mitään, mikä ei ole työhön liittyvää. 

"Kielletyt työhaastattelukysymykset voivat olla esimerkiksi kysymyksiä asepalveluksen suorittamisesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta, alkoholin käytöstä, ammattiliitosta tai poliittisesta vakaumuksesta. Näitä koskeviin kysymyksiin ei siis tarvitse vastata. Perhesuhteita tai tulevaisuuden suunnitelmia käsitteleviin kysymyksiin ei tarvitse eikä kannata vastata. Tasa-arvolain perusteella kiellettyjä haastattelukysymyksiä ovat esimerkiksi kysymykset raskaudesta, perhesuunnittelusta, lasten lukumäärästä ja lastenhoidon järjestämisestä." Duunitori

Uinti virkistää. Keski-ikäistäkin perheenäitiäkin.

Mutta silti ne utelee

"Millainen sun elämäntilanne on?" 

 

Se on kai periaatteessa laillinen kysymys. Mutta kai se pitäisi kytkeä johonkin. Esim. "Meillä on näitä iltatöitä, onko sun elämäntilanne sellainen, että pystyt tekemään niitä?" Ei silloinkaan voi kysyä, että "onko sulla lapsia, kun meillä on näitä iltatöitä". 

Perheetön ihminen saattaisi vaikka harrastaa intohimoisesti minigolfausta joka ilta eikä voisi sen takia käydä iltatöissä.

Tuossa työssä ei ollut iltatöitä. Päivätyö, joustava työaika. Kysymystä ei kytketty mihinkään, eikä sitä selitetty minulle sen enempää. Ja näytin varmasti siltä, että silmäni syöksevät korventavia liekkejä, jos asiasta jatketaan.

Onneksi mun nykyisessä työpaikassa en ole koskaan tuntenut, että mua paheksuttaisiin lastenhoidon takia. Ja poissaoloja tulee, vaikka vanhempia on kaksi hoitamassa, sen verran hanakasti yrjötaudit, flunssat ja kaiken maailman eksoottiset ja vähemmän eksoottiset rutot kiertävät pienillä lapsilla. Astmaatikkona sairastan flunssia itsekin. Tiedän, että peruskoulussa poissaolo on hankala juttu työpaikalle, sijaisten etsiminen ja kaikkea, mutta mua on vain kiitetty tiedosta ja toivotettu koko perheelle paranemista. 

Miten työpaikoilla - ainakin joillakin paikoilla - on varaa katsoa työnhakijoita nenänvartta pitkin ja vanhemmuuden (ja monen muunkin seikan) takia? Onko jonossa niin paljon pätevää porukkaa, että jokin lafka voi antaa itsestään kuvan ei-perheystävällisenä paikkana? Puhumattakaan muista syrjivistä käytänteistä.

Olisi kiva kuulla, minkälaisia kokemuksia - hyviä tai huonoja - ihmisillä on. Ja onko työpaikkoja, jotka haluavat nimenomaan profiloitua perheystävällisinä?

Tuntuipas taas hyvältä kirjoittaa asia ulos.