Lapsella ei ole oikeus käyttäytyä miten vain, mutta ainakin omat lapseni ovat aina kiukutelleet ja raivonneet kotona, kun taas päiväkodissa ja koulussa uhma ja raivo ovat pysytelleet pinnan alla. Usein ei tarvitse kuin mennä iltapäivällä koulun rajojen ulkopuolelle, kun vanhemman syliin kipataan täyslaidallinen. Ja miksi ei kipattaisi. Jossakin turvallisessa paikassa se täytyy tehdä ja itsehillintää harjoitella. Yritän ottaa annetun luottamuksen kunnia-asiana.
 |
Hävettää myöntää, kuinka usein menetän malttini, kun lapsi kiukuttelee. Tai ainakin olen lähellä sitä. Kun olen päivän ollut töissä teinien kanssa, on pinna illalla omien lasten kanssa lyhyt. Lohduttaudun sillä, että kaikki pään sisällä käyvä myllerrys ei näy ulos päin vaan meuhkaan osan mielessäni. Puren hammasta. Syön kynsiäni. Puhaltelen nurkan takana. Syön suklaata. Oi sitä tumman suklaan lohtumäärää.
En tiedä kuinka järkevä seuraava lista on, mutta teen sen silti. Kuusi lausahdusta, joilla lapset saavat mun sykkeen nousemaan. Omat lapset siis. Top 5 olisi ehkä nasevampi, mutta ärsyttämiseen tarvitaan kuusi kohtaa.
"Kriiiiiiiikkkkk!"
Kirkuminen. Oon aika ääniherkkä ja kovat äänet aiheuttavat kipua. Varsinkin 6-vuotias osaa hyödyntää tätä. Mikä nolointa, kova ääni saa mut reagoimaan salamannopeasti ja ennen kuin ehdin ajatella, huudan itsekin. Siinä huutaa sitten äiti ja lapsi.
Olemme ehkä temperamentiltamme samanlaisia. Kun on hetki huudettu, ärsytys puhaltaa ohi. Sitten voi halia.
"En kuuntele sua! Älä puhu mulle!"
Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin lapsi, joka ensin raivoaa ja kirkuu, ja sitten laittaa kädet korvilleen ja kieltäytyy kuuntelemasta aikuisen puhetta. Meillä tätä harrastaa samainen 6-vuotias.
Jos aluksi harjoitankin mestarillista itsehillintää ja puhun rauhallisesti, alkaa verenpaine nousta viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi tukkii korvansa. Siis kuinka ärsyttävän röyhkeää. Myönnän joskus kostaneeni ja laittaneeni kädet omille korville. Lopetin, kun lapselle tuli itku silmään.
"Aha, yhm!"
Tämä on esiteinin bravuuri. Mikä olisikaan ytimekkäämpää kuin kolmen kirjaimen painokas toteamus.
Esiteini: Aha!
Minä: Sulla lähtee bussi 20 minuutin päästä, pitäisköhän jo pukea päälle?
Esiteini: Yhm!
Ja näitä esimerkkejä piisaa. Pystyn suodattamaan niistä aika paljon, mutta välillä kiehuu yli. Kolme kirjainta asenteella tiuskaistuna on niiiiin tehokkaan raivostuttava.
"En varmaan siivoo."
Tätä harrastavat molemmat lapset. En enää jaksa jäkättää takaisin vaan kaivan kihisten esiin muovipussin ja kerään lattialla lojuvat lelut siihen. Muovipussi rantautuu ullakolle karanteeniin.
Tässä metodissa on riskinsä. Kun lapsi sanoo "en mä sillä enää oliskaan leikkinyt", tietää hävinneensä.
"Ihan just."
Klassikko äidin ärsyttämiseen. Oon aika kärsimätön enkä usein ymmärrä, miksi lykätä asioita, jos ne voi hoitaa heti pois alta. Välillä tämä toteamus saa myös muodon "kohta".
"En kävele!"
Mikä olisikaan mukavampaa kuin lapsi, joka istahtaa keskelle metsäpolkua ja kieltäytyy liikkumasta. Meillä tämä on yleinen tilanne, kun kävellään eskarista kotiin pieni matka metsän läpi.
Olen jatkanut kävelyä ja ajatellut, että kyllä se sieltä perään tulee, kun huomaa äidin hävinneen näkyvistä. Ei tule. Siinä alkaa huoli nousta, kun palaa etsimään ja lasta ei näy missään. Kyllä se lopulta on löytynyt kuusen alta piilosta. Mörrimöykky.
Että sellaista. Mutta nyt täytyykin lopettaa. Lapset tappelevat. Pienempi heitteli isompaa Pikku Myy -pehmolelulla ja isompi viskasi lelun lopulta hyllyn päälle. Taistelun ääniä kuulu jo. Erotuomaria tarvitaan.
Mutta onneksi jääkaapissa on lasillisen verran viiniä jäljellä ja purkissa on pipareita. Leivottiin lasten kanssa viime joululta pakastimeen jäänyt taikina jo pois. Ne ja joku hyvä sarja kutsuvat mua, kun lapset ovat menneet nukkumaan.
0 comments:
Lähetä kommentti