Voisko töissä touhottaa vähemmän?

Olen palannut opinto-ohjaajan töihin yli vuoden tauon jälkeen ja kiriminen työtahtiin tuntuu haasteelliselta. Kuin yrittäisi ajaa kolmipyöräisellä kiinni ralliautoa. Kuin olisi unohtanut uimataidon ja pudotettaisiin syvään päätyyn. Tehtävää on paljon ja aikaa vähän. 

Onneksi yksi töissä ei muutu: teini. Tuo laji on ärsyttävyydessään ja ihanuudessaan muuttumaton. Joo, puhutaan osaamisen ja keskittymiskyvyn rapautumisesta, mutta ne ovat pintaa. Nuorten parissa tehtävä työ on omanlaistaan. Kun työssä on kaikkea sälää, yritän ankkuroida huomion teinin ympärille löytääkseni olennaisen.

Pystynkö enää samaan työtahtiin kuin ennen?

Työ ei ole ehkä ole olennaisesti muuttunut, mutta olen tässä työviikon myllerryksessä miettinyt, olenko mä itse muuttunut. 

Nuorena painoin töitä tukka putkella asiaa paljon kyseenalaistamatta. Mun nopeus reagoida asioihin oli aika nopea. En ole ihan etana vieläkään, mutta kaipaan sitä ennenkin postauksissa perään kuuluttamaani omaa rytmiä tehdä asioita. Kaipaan aikaa mietiskellä. Mulla on osaamista ja asiantuntijuutta enemmän kuin ennen, mutta tarvitsen - tai ehkä vaadin - enemmän aikaa niiden hyödyntämiseen.

Oli aika pelottavaa huomata, että viikolla ennen töihin paluuta kroppa kävi täysin ylikierroksilla. En saanut nukuttua ja sain neljä migreenikohtausta, enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä. Keho virittäytyi taisteluvalmiuteen, jonka avulla se selviää työstä. 

Ehkä tehokkuus onkin ihan plääh

Aloin miettiä työelämäprofessori Lauri Järvilehdon työhyvinvointia koskevaa luentoa, jolle osallistuin jokin aika sitten. Hän puhui siitä, kuinka nykyisessä työelämässä on ristiriita tehokkuuden ja ajatustyön välillä. 

Hänen mukaansa asiantuntijatöissä on nykyään enemmän kyse ajatustyöstä kuin tietotyöstä. Tekoälylle on annettu suorittavia tietotyötehtäviä, mutta ainutlaatuisen inhimillinen ajatustyö on edelleen ihmisillä.

Ongelmia aiheuttaa se, että samaan aikaan meihin on iskostettu tehokkuuden ajatus. Ihmisen odotetaan tekevän luovaa ajattelutyötä tehokkaasti. 

Luovuus on kuitenkin sillä tavalla jännä otus, että se vaatii itselleen rauhallista tilaa vain olla. 

Toisin sanoen työelämässä ollaan sorruttu näennäiseen touhottamiseen, joka vaikuttaa tehokkaalta. Työntekijän täytyy esimerkiksi mennä vessaan yksin istumaan, että hän voi vain tuijottaa seinää. Auta armias, jos istut työpisteelläsi kattoon katsellen, sehän on laiskuutta. 

En koe, että omassa työssäni kukaan katsoo tekemisiäni pahalla. Mutta tunnistan tuon tehokkuuden vaatimuksen ylipäätään.

Luolanaisen aivot

Järvilehto sanoi myös, että aivojen biologia on edelleen savannilla ja luolissa. Se kai selittää oman migreenimylläkkäni ja taisteluvaiston heräämisen ennen töihin paluuta. 

Luolanainen näki sapelihammastiikerin lähestyvän ja juoksi puskaan piiloon - tai ehkä hän oli itsenäinen vahva luolanainen ja valmistautui hyökkäykseen keihäs kädessä. Mun suonissa pumppaava adrenaliini valmistelee kouluarjessa tapahtuviin jatkuviin yllätyksiin ja kovaan työtahtiin. 

Taisteluvaisto. 

En väitä, että tämä kaikki olisi kasvottoman työelämän aiheuttamaa, mutta työkulttuuri ruokkii touhottamista. 

Luolanainen.

Onneksi omia tapojaan voi työstää - kai.

Olen tällä viikolla tehnyt töissä 6-vuotiaani minulle opettamaa hengitysharjoitusta. Olen siitä onnekas, että mulla on oma työhuone. Sopivan hetken tullen laitan oven kiinni, istun silmät kiinni ja alan piirtää oikealla etusormellani läpi vasemman käden sormia. Nousen peukaloa ylös - hengitän sisään. Laskeudun peukaloa alas - hengitän ulos. Ja teen saman kaikille sormille. Hengittely rauhoittaa hermostoa. 

Sapelihammastiikeri ei hyökkää, olet turvassa.

Ristiriita tehokkuuden ja ajatustyön välillä on mussa vahva. Mutta ai hitsi mä en haluais siirtää sitä lapsilleni tai oppilaille, joista moni murtuu tehokkuusajatuksen alla koulussa. 

Ensi viikolla opon tunneilla hengitellään.