Viikko alkoi hengitysvaikeuksilla ja eteni myrskyisään mietintään omasta työurasta. Tapahtui niin paljon, että en oikein usko kaiken mahtuneen seitsemän päivän sisään. Ei ehkä muun maailman silmin mitään radikaalia, mutta omalle mielelle ja kropalle tapahtumissa oli riittämiin.
Maanantai
Muut koulussa olivat palanneet talvilomalta töihin. Minä makasin sohvalla ja parantelin keuhkotautia, joka oli alkanut samalla kellonlyömällä kuin lomakin yli viikkoa aiemmin. Loma oli siis varsinainen staycay. Hyvä puoli on se, että ehtii tehdä kaikkea sellaista, joka vaatii aloillaan oloa.
Neuloin villasukat. En tiedä oliko se parasta ajankäyttöä, mutta siitä viis. Olin aloittanut sukan tekemisen kuopukselleni reilua vuotta aiemmin, ja olin saanut aikaiseksi muutaman sentin verran. Lapsikin oli ehtinyt muuttua viisivuotiaasta kuusivuotiaaksi. Ehkä oli korkea aika saattaa työ loppuun. Sukissa meni reilu päivä. Suuri ammattitaito niistä ei loista, mutta ehkä päättäväisyys.
Siinä sukkaa neuloessa ajattelin, että jos osaan tehdä villasukat (vihasin käsitöitä koulussa), mitä kaikkea muuta osaisin tehdä? Tämä ajatus jäi mylläämään mieleen.
Tiistai
Edelleen kotona. Tauti tuntui olevan poissa, jäljelle jäivät astmaoireet. Vaihdoin kukille multia, tai oikeastaan hydrosoraa, sillä aion alkaa mullattomaksi sisätiloissa. Kerron tästä lisää myöhemmin. Tämäkin on aika suuri muutos kukkafanaatikolle ja on pakko myöntää, että olen aika innoissani.
Tiedä sitten oliko se pöllyävä multa yhdistettynä astmaan, mutta henkeä alkoi ahdistaa pelottavan paljon. Kuin joku olisi laskenut ison kiven rinnan päälle.
Olen välillä sairastanut keuhkokuumetta jälkitautina ja pelkäsin keuhkorakkuloideni olevan menossa siihen suuntaan. Tuuttasin avaavaa astmalääkettä, mutta ei auttanut. Olin yhteydessä työterveyteen, josta käskettiin kääntyä terveysaseman puoleen. Terveysasemalta käskettiin olla yhteydessä seuraavana päivän uudestaan, jos olo ei paranesi.
Alkoi vituttaa niin paljon, että päätin mennä seuraavana päivänä töihin. Ihan kostoksi.
 |
| Tämä kaveri kylpee päästäkseen hydrosoraan asumaan. |
Keskiviikko
Seisoin välituntivalvonnassa ja tärisin. Olo ei ollut vielä priima, ja kävin vetämässä astmalääkettä nurkan takana. Kunto oli kuitenkin semihyvä verrattuna edelliseen päivään. En olisi ängennyt väkisin töihin ellei yhteishaku olisi käynyt kuumimmillaan ja koululta alkoi kuulua viestiä, että oppilaat tarvitsevat opoa.
Oli toinenkin syy. Mulla oli työhaastattelu.
Olin hakenut yhtä paikkaa ja pääsin yllätyksekseni kärkikahinoihin. Tunne, joka mylläsi mielessä, oli ahdistus. En oikeasti tiennyt halusinko edes paikkaa. Juttu oli vain jotenkin edennyt haastatteluun asti. Menin, ja sain kuulla, että he soittaisivat valinnasta seuraavana päivänä. Paniikki nousi. Uskaltaisinko vastata puhelimeen? Mitä vastaisin, jos paikka olisi minun?
Torstai
Tasan kello kaksitoista sain tiedon: ikävä kyllä valintamme ei osunut sinuun.
Ensimmäinen fiilis oli neutraali. Olin hieman pettynyt, mutta se johtui ehkä pienestä kolhusta itsetuntoon, jonka hylätyksi tuleminen aiheuttaa. Rauhoituin: no niin, asia ratkesi, sitä ei tarvitse enää miettiä. Ehkä jopa helpotuin.
Mutta sitten alkoi uusi kela, joka on oikeastaan vanha, mutta joka sai voimaa tapahtumista: miksi hain toista paikkaa, haluanko olla nykyisessäkään? Mulla on ihan kiva työpaikka enkä ainakaan haluaisi vaihtaa sitä toiseen samanlaiseen. Hakemani työ oli lukion opon paikka eli työ on osittain erilaista kuin nykyiseni, mutta peruspalikat ovat samat. Se on opinto-ohjaajan työtä koulussa.
Kela pyöri niin vahvasti, että sain migreenin.
Perjantai
Kela jatkoi pyörimistään. Se oli koko ajan taustalla, kun tein töitä. Torjunta uudesta työpaikasta pakotti kasvokkain sen kysymyksen kanssa, että haluanko jotain täysin uutta.
Iltapäivällä töiden jälkeen menin pitämään työnohjausta, jota teen osana työnohjausopintojen harjoittelua. Olin tosi hermostunut ennen ohjausta, koska viikko oli ollut niin kuormittava. En osaa tätä, ajattelin.
Ohjaus meni hyvin ja nautin siitä. Tätähän mun pitäisi tehdä, mietin. Maksaisiko joku tästä? Ohjauksen jälkeen astuin elämää uhkuen kadulle ja katsoin, kun aurinko paistoi Pispalanharjun kyljestä. Tuuli pyöritti katupölyä ja aloin yskiä, ja kaivoin taas lääkkeet esille. Katupölykausi oli alkanut.
Päätin, että katupöly ei latista voitontunnettani. Kurvasin kotiin Alkon kautta. Illalla nuuhkin viinilasillista tuoksutellakseni kukkia tai vadelmaa tai mitä lie, mutta tukkoinen nenä ei tietenkään haistanut mitään. Selailin puhelinta ja Instagram suositteli tiliä, jota en ollut aiemmin huomannut. Se oli kaverini, jonka kanssa en ollut ollut vähään aikaan tekemisissä. Hän oli jättänyt palkkatyönsä ja perustanut yrityksen. Mitä universumi minulle syöttää? Otin heti yhteyttä.
Lauantai
Kun aamulla heräsin, oli ajatusjunttura. Ajatuskrapula. Liian paljon kaikkea. Liian paljon epävarmuutta ja innostusta yhteen viikkoon. Varsinkin innostus tuppaa laantumaan häpeäksi, ainakin hetkeksi, kunnes ilo taas nostaa päätään.
On lämmin ilma ja kävin ensimmäistä kertaa tänä keväänä kasvihuoneessa. Keskitän energioitani sinne, että muut ajatuslohkot saisivat levät. Kävin jopa kävelyllä ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon. Hieman hengästytti, mutta pääsin lähijärven ympäri.
Luulen, että en voi paeta tätä ajatusmykkyrää kovin pitkään. Se on alkanut elää omaa elämäänsä. Se kyselee, että mitä kaikkea uutta haluaisin toteuttaa ja kuinka pian aion tehdä ratkaisuja tuon uuden toteuttamiseksi. Vai olenko jo keskellä jonkin uuden toteutumista? Neuloin villasukat raivoisalla tahdilla, kun aika oli oikea. Ehkä aika on kohta oikea johonkin muuhunkin.
Nämä kelat ovat kuplineet jo aiemminkin: Olisiko minusta yrittäjäksi
0 comments:
Lähetä kommentti