Lapseni (6 ja 11v) haluaisivat liikkua yhä kauempana kotoa itsenäisesti. Haen rajaa omien pelkojeni ja heidän seikkailunhalunsa välillä. Kuinka kauas tuon rajan piirrän?
Lasten tuleekin haluta mennä ja itsenäistyä, ei kyyhöttää kotona. Tehtäväni on suojella ja opettaa, samalla kannustaa ja tukea heidän itseluottamustaan. Perusvanhemmuutta siis.
Mutta hitto että sen rajan hakeminen on välillä hankalaa.
Äiti, kulje tarpeeksi kaukana!
Varsinkin syksyllä ensimmäiselle luokalle menevä kuopus janoaa itsenäisyyttä. Kun haen häntä eskarista, hän haluaa kulkea matkan päässä minusta tai mennä kotiin eri kautta. (Matkaa on muutama sata metriä.) Tilan antamisen nimissä kävelen kuuliaisesti tietä pitkin, kun hän ajelee pyörällään metsäpolkua pitkin. Annan hänen tehdä muitakin pyörälenkkejä yksin kotimme lähellä. Päästän yksin tai kaverin kanssa läheiseen leikkipuistoon tai viereiseen metsään.
Puhelinta tai kellopuhelinta hänellä ei ole. Minä odotan kotona ja yritän olla ajattelematta asioita, jotka voisivat mennä pieleen. Mikään ei ole vielä mennyt, paitsi että hän on välillä kokeillut rajoja esimerkiksi rikkomalla löytämänsä lasipullon metsään kaverin kanssa. Asia tuli ilmi, ja lapset muodostivat siivouspartion.
Äiti, anna mun seikkailla!
Viidennelle luokalle menevän esikoisen kohdalla itsenäisyysvaatimukset olivat aina pehmeämpiä ja lievempiä hänen ollessaan nuorempi. Hän viihtyi kuopusta enemmän kotona eikä janonnut kulkea yksin. Hän on aina ollut harkitseva, ja on sitä vieläkin. Hän liikkuu itsenäisesti kouluun, harrastuksiin ja kavereiden kanssa. Kaverileikit tapahtuvat vielä tutussa kaupunginosassa eikä hänellä ole asiaa yksin kaupungille eli siinä mielessä rajaus on ollut helppo tehdä.
Kuopus on sosiaalisempi ja impulsiivisempi. Hän haluaa tutustua tuntemattomiin lapsiin ja poimia maasta kaikenlaista mielenkiinoista, mönkiä metsässä. Hän tempoilee enemmän, ja monesti pelkään hänen puolestaan.
Kuinka huonosti kuopukseni toisaalta kävisi, jos hän ei saisi kokeilla rajojaan ja harjoitella itsenäisyyttä, johon hänellä on niin suuri jano? Mitä jos hänet telkeäisi kotiin teini-ikäiseksi asti?
Ehkä hän murtautuisi vapauteen viimeistään teininä, joka haluaa epätoivoisesti ja ilman aikaisempaa harjoitusta kokeilla maailmaa.
Ylisuojelevia vanhempia?
No ei kai kukaan sentään telkeä lastaan kotiin kaiken mahdollisen pelossa. Vai telkeääkö? Olemmeko alkaneet vanhempina niin varovaisiksi, että haluaisimme suojella lapsia kaikilta mahdollisilta vaaroilta? Silloinhan lapsi oppii pelkäämään maailmaa. Ai kamala, se on täynnä riskejä, joista en varmaankaan selviä.
Älkää ymmärtäkö väärin: tiedostan täysin esimerkiksi uhat, joita lapsi voi kohdata kadulla tai somessa. Ja on uhkia, joita en osaa vanhanaikaisuuttani edes tiedostaa. Mutta jostain maailmaan astuminen täytyy aloittaa, miksei sitten läheisestä leikkipuistosta.
Oliko 80-luvulla vapaampaa?
Olen miettinyt, miltä omista vanhemmistani on tuntunut, kun olen 80-luvulla pörheltänyt 5-vuotiaasta asti ympäri naapurustoa. Leikkinyt metsässä, puistoissa ja sieltä löytämieni kaverien kotona. Hyvällä tuurilla isä ja äiti tiesivät, kenen luona olin, ja heillä oli paikan osoite ja puhelinnumero. Useimmiten eivät tienneet.
Ehkä se vapaa kulkeminen on vaikuttanut muhun, mene ja tiedä. Ehkä se on kasvattanut selviytymistaitoa, ongelmanratkaisukykyä, sosiaalisuutta ja uskoa omaan pärjäämiseen. Kyllä minusta huolta pidettiin, mutta ei varmaankaan ylisuojeltu. Vaikka vaikeahan asiaa on itse arvioida. Olin lapsi, enkä tiennyt muusta.
Riskianalyysiä
Toistan kysymyksen: mihin kohtaan piirrän rajan? Lapseni seikkailunhalun ja omien pelkojeni puoliväliin?
Uhat, joita kuvittelen mielessäni, voisivat kaikki toteutua. Lapseni saatetaan kidnapata matkalla puistoon, hän saattaa jäädä auton alle tai tipahtaa korkealta kiveltä. Varmin tapa saada itsensä järjiltään on miettiä aktiivisesti näitä pelkoja.
Lähestyn asiaa konkreettisesti: raja piirtyy kilometrien ja ajan perusteella. Muuta en osaa. Kuopus saa mennä itsekseen omalle koululle asti ja olla poissa tietyn ajan kerrallaan. Matka on venynyt pikkuhiljaa. Ensin se oli parin talon päähän, ja siitä reviiri laajeni. Tällä tavoin hapuilen kompromissia sen välillä, mitä pelkään, ja sen välillä, mitä kaikkea hienoa lapseni voi oppia matkoillaan.
Ronja Ryövärintyttäressä isä-Matias antoi Ronjan harjoitella koskeen putoamattomuutta kuljeskelemalla kosken liepeillä. Niin hurja en ole. Toisaalta Matiaskin oli mennä järjiltään, kun hän ajatteli ettei näkisi lastaan enää.
Vanhemman osa, ei yksinkertaista.
0 comments:
Lähetä kommentti