Pari vuotta sitten uutisoitiin Torronsuolla ihmisiä pitkospuilla seuranneesta sudesta. En kertonut tätä lapsille, kun lähdimme käymään Torrolla. Olimme sillä suunnalla mummolassa kyläilemässä.
Itse melkein toivoin, että näkisin villipedon. En ole koskaan nähnyt sutta tai karhua, vain jälkiä metsässä ja tiellä En mä haluaisi sutta kotipihalle hiipimään tai lasten perään jolkottamaan, mutta jokin korvessa kulkevassa hukassa kiehtoo.
No eihän sudesta tietenkään näkynyt vilaustakaan. Tuo poikkeustapaus taidettiin karkottaa, kun se oli niin epätavallisen kiinnostunut ihmisistä.
Olen asunut Torronsuon kansallispuiston läheisyydessä lapsuuteni, enkä ole koskaan käynyt siellä. Voitteko uskoa? Nyt oli aika.
Jätimme auton parkkipaikalle, otimme eväsrepun selkään ja sitten pitkospuille. Reittejä on monenpituisia, pisin taisi olla alta 10 kilometrin, mutta me valitsimme 1,7 kilometriä. Kun meidän kuopuksesta ei koskaan tiedä minkälaisen hepulin tyyppi saa aikaiseksi. Raivokohtaus loputtomilla pitkospuilla ei napannut.
Suo on omanlaisensa paikka. Siinä sitä seisoo matalien käkkyrämäntyjen vierellä ja katsoo pitkälle jatkuvaa, hyllyvää aukeaa. Niinkuin esikoinen sanoi: "Ihanku ei oltais Suomessa ollenkaan."
Haluaisin mennä suolle kesällä auringonnousun aikaan. Voin vain kuvitella, miten säteet värjäävät usvan. Tällä kertaa oli pilvinen keli ja taivaalta ripsi vettäkin.
 |
| Lintutornissa. Suo häämöttää puiden takana. |
Olisihan se reitti pidempikin voinut olla. Vaikka se seuraava kolme kilometriä. Kiersimme lyhyen pitkospuupätkän reilussa puolessa tunnissa, välillä pysähdellen katsomaan maisemia.
Sitten, perheellemme tyypilliseen tapaan, keskityimme tärkeimpään eli eväisiin nuotiopaikalla. Repullinen tyhjeni hetkessä.
Join termarista höyryävää kahvia ja olin varma, että kuulin suden ulvovan.
0 comments:
Lähetä kommentti