Miksi kauhuleffa rentouttaa mua?

Olen huomannut omituisen asian: kauhuleffan katsominen saa paremmalle mielelle. Kun pää käy ylikierroksilla ja olo tuntuu raskaalta, kunnon tujaus pelkoa ja jännitystä helpottaa. 

Kuulostaa hullulta. Miksi nautin siitä, kun kauheita asioita tapahtuu ihmisille, vaikkakin vain tarinassa? 

Lapsia vaaniva Pennywise-pelle elokuvasta Se (2017)

Halloween on kauhean rentouttavaa aikaa

Kulunut viikko on ollut kuormittava. On ollut opintoja sekä haastavia kohtaamisia ohjauksen puitteissa, ja olen välillä kyseenalaistanut ajatukseni lähteä yrittäjäksi. Huomaan käyväni ylikierroksilla nukkumaan mennessä, mikä ei ole hyvä merkki.

Onneksi on halloweenin aika, ja suoratoistoissa on tyrkyllä kauhua. Minäpä ryhdyin sitä sitten katsomaan. Tähän mennessä olen nähnyt elokuvat Hohto (Shining) ja Se (It), molemmat Stephen Kingin tarinoihin perustuvia. Hohdon olen nähnyt aikaisemmin vain osittain, ja Se oli täysin uusi tuttavuus. Aloin katsoa myös It: Welcome to Derry -sarjaa, joka sijoittuu elokuvaa edeltävään aikaan. Olen täysin koukussa.

Hetkinä ennen kuin aloin katsoa näitä elokuvia, en pystynyt keskittymään ja ihmisten kanssa käydyt kohtaamiset kiersivät kehää mielessä. En pystynyt keskittymään rauhalliseen tekemiseen, esimerkiksi kirjan lukemiseen, mutta juoksulenkki tai muu intensiivinen tekeminenkään ei tyhjentänyt mieltä.

Ja mitä tapahtui, kun katsoin elokuvan? Rentouduin. Keskityin hetkeen. Nautin. 

Miksi kauhu rentouttaa?

Siis tämä on kauheaa! Mä nautin, kun mua piinataan musiikilla, säikyttelyllä ja kuvauksilla, joissa ihmisille tapahtuu kauheita. Veri lentää ja mikä pahinta, huonosti käy myös lapsille, ja mä tunnen oloni hyväksi. Vaikka aiemmin samana päivänä en pystynyt katsomaan sodasta kertovia uutisia ja aloin itkeä, kun joku puhui huonosti voivista nuorista.

Voisi helposti ajatella, että kauhusta nauttivat ihmiset, jotka ovat tunteettomia nähdessään kärsimystä. Ihmiset, jotka haluavat mässäillä väkivallalla ja kaikella brutaalilla. En todellakaan ole sellainen henkilö vaan ehkä jopa keskivertoa herkempi aistimaan muiden ihmisten olotiloja ja kuormittumaan niistä. 

Ehkä kauhu nimenomaan helpottaa herkkyyden tuomaa kuormitusta itsessä. Kaikessa yliampuvuudessaan se auttaa nollaamaan minussa mylläävän tunnemylläkän. Se pakottaa kiinnittämään huomion elokuvaan eikä jätä aikaa miettiä oman pään sisällä olevia juttuja. Vaikutus on kenties sama kuin jännittävällä tarinalla on lapseen, joka saa nauttia tarinasta turvallisesti aikuisen kanssa. Tarina auttaa käsittelemään pelottavia asioita etäältä. 

Mun ei (toivottavasti) tarvitse valmistautua lapsia sieppaavan ja silpovan pellehahmon kohtaamiseen (elokuvassa Se), vaan kauhu auttaa sietämään näitä hankalia tunteita, joita olen kuluneen viikon sisällä kokenut.

Jack Nicholsonin esittämä kirjailija Jack Torrance elokuvassa Hohto

Kauhu ei ole vain verellä roiskimista vaan inhimillinen tarina

Sillä, millaista kauhua katson, on todella suuri merkitys rentoutumiselle. Väkivallan katsominen sinänsä ei tuota mulle minkäänlaista mielihyvää enkä nauti kaikista kauhuelokuvista. 

Taitavasti tehty elokuva on yhdistelmä hyvää tarinaa, kiinnostavia henkilöhahmoja, musiikkia ja mielikuvitusta. Pelkkä väkivallalla mässäily ei ole mulle kauhua vaan siihen täytyy liittyä jotakin inhimillisiä alkusyitä ja jaettujen kokemusten tarkastelua. Esimerkiksi Se-leffassa nautin enemmän lapsen maailman ja ystävyyden kuvauksesta kuin siitä, että lapsille tapahtuu jotain pahaa. Se, että kammottavat tapahtumat yhdistyvät lapsuuteen, tekee kauhusta kuitenkin kiehtovan yhdistelmän. 

Ja tätä kirjoittaessani tajuan, että monessa kauhuelokuvassa, josta pidän, käsitellään mun arjen pahinta pelkoa: sitä, että lapsilleni tapahtuu jotain. Ehkä kyseessä todella siis on vinksahtanut tapa käsitellä etäännytettynä mun pahimpia pelkoja.

Kohtaus elokuvasta Hohto.

Ihmiseen on koodattu viehtymys pelkoon

Mun kokemus ei ehkä olekaan aivan vinksahtanut, ainakin jos on uskominen viisaampia. 

Kauhututkija Mathias Clasen (Aarhusin yliopiston viestinnän ja kulttuurin laitos) sanoo, että viehtymys kauhuun on koodattu ihmiseen. Meidät on koodattu nauttimaan pelottavista leikeistä, koska se harjaannuttaa meitä reagoimaan todellisiin uhkiin. Clasenin kommentit voit lukea tästä artikkelista: Pelko on hyväksi mielelle.

Hesari kertoo kauhuelämystaloon sijoittuneesta tutkimuksesta. Osa koehenkilöistä koki puolen tunnin pelottelun vähentäneen ahdistusta, stressiä ja väsymystä. Pelko aiheutti onnen kokemuksia, joka puolestaan rauhoitti aivotoimintaa samalla tavoin kuin meditaatio. Olemme kaikki kuitenkin erilaisia siinä, mitä hormoneja ja tunteita kauhu ja sen voimakkuus meissä aiheuttaa. Emme reagoi samoihin ärsykkeisiin samalla tavoin, ja tämän vuoksi kauhu on toisten mielestä liian voimakasta. Tutkijoiden mukaan noin kymmenen prosenttia ihmisistä nauttii erityisen paljon kauhun tuottamasta adrenaliiniryöpystä, kun sen epämukavana kokevat hakevat mielihyvänsä muualta. Täältä voit lukea Hesarin artikkelin kauhun katselemisesta (vain tilaajille).

Mä olen varmaankin jonkinlainen omituinen hybridi, mitä adrenaliiniryöppyyn ja kauhuun tulee. En voi sietää huvipuistolaitteita, koska pelkään valehtelematta kuolevani niissä, ja saatan alkaa itkeä, jos joku peläyttää mut yhtäkkiä. Mutta kun katson kauhua telkkarista, voin rauhoittua nauttimaan aivan eri tavalla. Kontrolloidulla tavalla. 

Ja ainahan voi laittaa kädet kasvojen eteen ja kurkkia sormien lomasta, jos tulee liian jännittävä kohta. Tai tehdä kuten lapseni, joka katsoo jännittävää lastenohjelmaa: laittaa ohjelman hetkeksi pauselle, käy äidin sylissä huokaisemassa, ja jatkaa sitten ohjelman katselua.

P.S. Näin kirjoittelun Halloweenistä eräänä syksynä: Halloween - ja huussi koitui kohtaloksi