Talviuinnin pimeä puoli

Tuntuu absurdilta seistä bikinit päällä laiturilla, kun muutaman kymmenen metrin päässä porukka retkiluistelee järven jäällä. Mutta siinä seisoin viimeksi eilen. Bikinien ja luistimien mahduttaminen samaan kuvaan on kaltaiselleni vilukissalle extremeä, jota en uskonut koskaan kokevani.

Talviuinti on siis edelleen kuvioissa mukana. Ihan kivuttomasti se ei ole kuitenkaan mennyt.

Paluu veteen oli hankalaa tauon jälkeen

Ilman lämpötila oli -5 astetta tuolla uintikerralla, joka oli ensimmäinen uinti kuukauteen. Valehtelisin, jos väittäisin seisoneeni laiturilla rennosti nautiskellen ja luistelijoita katsellen.

Tosiasiassa hengittelin ensin lämmitetyssä pukukopissa ja psyykkasin itseäni koitokseen. Päätin, että ei tätä voi liiaksi jäädä miettimään ja pakottauduin ulos. Hiivin lievässä kyyryssä kohti laiturin rappuja ja inahdin, kun viskasin kylpytakin kaiteelle ja talvinen tuuli tarttui ihoon kiinni. Laskeuduin vyötäröä myöten veteen ja jäin haukkomaan henkeä. 

Lopulta pystyin laskeutumaan veteen niin, että jalat koskettivat hiekkapohjaa ja olin kaulaa myöten uppeluksissa. Rappusista en pystynyt päästämään irti hetkeksikään, ne olivat kuin turvariepu tummassa vedessä. Nousin ylös ja pakottauduin painumaan veteen vielä toisen kerran ennen kuin riuhtaisin itseni rappuja ylös ja säntäsin pukukoppiin.

Onneksi paikalla ei ollut supermammoja, jotka uivat riuskasti ympyrää ja kertovat samalla viimeisimmät kuulumiset lonkkaleikkauksestaan. Sain rimpuilla rappusissa rauhassa.

Tauko uinnissa johtui siitä, että sairastelin joulukuussa flunssanpoikasta ja puolikuntoisessa olossa meni useampi viikko. Kun lopulta tervehdyin, en pystynyt lähtemään uimaan -18 asteen pakkasessa. En vain pystynyt. Ajatuskin tuntui liian pahalta. Vesihän ei sen kylmempää ollut noillakaan keleillä, mutta mielikuva siitä, että altistaisin paljaan ihon jääkylmälle ja tuulenpieksämälle ulkoilmalle, tuntui mahdottomalta. Siispä jäin odottamaan lauhempia kelejä.

No, lauhemmat kelit ovat täällä ja yritän palata laiturille. Tavoitteena on käydä 2 kertaa viikossa ja päästää rappujen kaiteesta irti, kun menen veteen. Ehkä jopa ottaa muutama uintiveto. Näin on helppo sanoa nyt.

Ranta pysyy auki sulanapitolaitteen avulla. Taustalla kulkee luistelurata.

Kylmä vesi virittää pakanemishalun

On helppo ajatella etukäteen, että sitten kyllä menen veteen, kerran se vain kirpaisee. Kroppa ja mieli virittyvät uhkaan aivan eri tavalla, kun pitäisi riisuutua melkein ilkosilleen pakkasessa. 

Uhan tunteesta kai siinä loppujen lopuksi on kysymys. Järkeni sanoo, että olen turvassa ja lyhyt kylmäaltistus ei minua tapa. Vai tappaako... Epäilys lymyää syvällä mielessä. Pyydän usein puolison rannalle vahtimaan, sillä kylmäshokin tai jonkin kohtauksen mahdollisuus on olemassa eikä silloin kannata olla vedessä yksin. Todennäköisemmin tietenkin saan kohtauksen kotisohvalla tai liukastun ja lyön pääni kadulla, mutta nuo ympäristöt ja uhat ovat niin tuttuja, että en edes mieti niitä.  

Järveen meno pakkasella virittää minussa pelon tuntematonta asiaa kohtaan. Kun kävelen bikineissä laiturille ja uimatossut tarraavat jäähän kiinni, on ihan kuin jokin yrittäisi estää menemästä veteen. Kun nakkaan kylpytakin pois päältä, tuntuu, että teen jotain tosi väärää ja altistan itseni. Kun kylmä vesi hulmahtaa ihon yli, alan haukkoa henkeä, vaikka kuinka yritän tasoittaa hengitystä ja rauhoitella itseäni. Pahinta on kylmän tunne rintakehän kohdalla. Kun laskeutuu veteen kaulaa myöten, keuhkot aivan kuin rutistuvat kasaan. Astmaatikolle tämä voi tietty olla todellinenkin uhka, mutta en ole ainakaan vielä huomannut astman ärtyvän uinnin jälkeen. 

Ja vielä yksi juttu, joka pelottaa: vesi itsessään. Oli se kylmää tai lämmintä. Olen hyvä uimaan, mutta miu kammottaa tumma vesi, jonka pohjaa en näe. Kun siihen lisätään se, että vesi on kylmää ja lähettyvillä on jää, jonka alle voisi joutua, pelko kasvaa. 

Menikö kauhujutun puolelle? Koko ikänsä talviuintia harrastaneelle nämä pelot kuulostavat ehkä hölmöiltä, mutta meikäläisen kropalle ja mielelle talviuinti on äärimmäistä. Kaamos ja kylmyys ovat hankalaa aikaa, koska mieli masentuu ja kroppa menee jonkinlaiseen muumimaiseen horrostilaan. Looginen seuraus: talvi on uhka. 

Pipo pysyy päässä uidessakin. Toppatakki sentään ei.

Talviuinti on itsensä voittamista

Pakkoko sinne järveen sitten on mennä? Pysy hyvä ihminen pois, jos niin pahalta tuntuu ja pelottaa!

Siinähän se idea onkin. Pelon voittamisesta. Talven voittamisesta. Oman mielen ja kropan joustavuuden ja kestävyyden treenaamisesta. Siitä, että jännittämisen jälkeen onnistuu rauhoittamaan hengityksensä ja mielensä ja kastautumaan jäiseen veteen.

Eikä se koko ajan niin pahalta tunnu. Mieliala on tosi hyvä uinnin jälkeen. Tiedä sitten johtuuko se adrenaliinista vai itsensä voittamisesta, mutta olo on rento ja positiivinen, kun kävelen uimakopilta poispäin. Jotkut kertovat kokevansa kropassa lämpö- tai endorfiiniryöpyn välittömästi uinnin jälkeen tai jo sen aikana, mutta itse en tunne niin voimakasta hyvänolon tunnetta kehossa. En nauti kylmästä vedestä vaan kipitän sieltä noustuani mahdollisimman nopeasti pukukoppiin ja puen villavaatteet päälle. 

Olo on kuitenkin rauhallinen ja kirkas. Toki mieli ja kroppa ovat yhteydessä ja fyysinen mielihyvä tuottaa mielelle hyvää. Pulahdus on mulle ikään kuin äärimmäinen mindfulnessharjoitus, keskittyminen tilanteeseen ja tuntemuksiin kropassa. Ehkä se tekee hyvää mun yliaktiiviselle mielelle, jota on vaikea rauhoittaa esimerkiksi fyysisellä treenillä. 

Siispä jatkan harjoituksia.

P.S. Aikaisempia talviuintikokemuksia täällä: Talvuinnin aloittaminen ja Lokakuun uintipäiväkirja