Lasten - ja aikuisten - ruutuaika

5-vuotias kirkuu, koska ei saanutkaan katsoa Gabbyn nukketaloa suoratoistosta. 10-vuotiaan mielestä olen älyttömän vanhanaikainen, koska en anna hänen olla enemmän puhelimella. Migreeni alkaa tykyttää ja marssin yläkertaan, laitan oven kiinni. 

Ruutuaika. Typerä sana, tärkeä asia. 

Meinasin kirjoittaa tänään jostain ihan muusta, mutta ruutuaika jyllää mielessä ja sydän hakkaa lasten kanssa huutamisesta. Kyllä, huusin, kun hermo meni. Ja miten tilanne ratkesi? Istun yläkerrassa kirjoittamassa tätä (ruudun edessä) pienen agren vallitessa. 10-vuotias lähti kaverille leikkimään ja 5-vuotias katsoo, yllätys yllätys, Gabbyn nukketaloa. Annoin periksi.

Yritän siloitella tilannetta hieman ja kerron, että ennen lastenohjelmaa käytiin keskustelu siitä ohjelmien katsomisesta. Että jos niiden pois jääminen aiheuttaa niin paljon mielipahaa, on se merkki siitä, että ehkä on katsottu liikaa. Että ollaan molemmat omien ruutujemme ääressä tunnin verran, ja loppupäivä tehdään jotain muuta.

Minkä verran ruutuaikaa on hyvä?

En minä vaan tiedä. Kertokaa.

Meillä lapset katsovat arkena telkkaria ehkä tunnin - välillä vähemmän, välillä enemmän - päivässä. Lisäksi vanhempi pelaa välillä puhelimellaan jotakin, en häpeäkseni edes tiedä mitä, ja nuorempi pelaa Pikku Kakkonen -peliä padilla. Olen määrittänyt peliajan mututuntumalla; puolisen tuntia tuntuu riittävältä ajalta. Kerran päivässä. Vanhempi viesteilee vielä lisäksi kavereiden kanssa.

Mitä se tekee yhteensä, korkeimmillaan noin kaksi tuntia? Lomalla ruutuaika repsahtaa helposti suuremmaksi.

Lomalla kaikki ovat kotona ja kärsivällisyyttä testataan. Mun on pakko myöntää, että haluaisin tehdä paljon myös omia juttuja, kuten kirjoittaa, lukea ja tehdä puutarhatöitä, enkä viihdyttää lapsia. No, vanhempi lapsista ei viihdyttämistä tarvitse, mutta pienempi ei saa vielä kulkea kodin ulkopuolella oman mielensä mukaan ja ymmärrettävästi seuraa äitiä ja isää, usein tylsyyttä mankuen. Ja mikä onkaan helpompaa kuin laittaa televisiosta lastenohjelma päälle.

Pitääkö lapsen viihtyä koko ajan?

Mun mielestä ei. Tämä on mielipide vanhempana ja yläkoululaisten kanssa työskentelevänä. Tylsyyttä pitää osata sietää, sitä ei pidä täyttää mahdollisimman stimuloivilla ärsykkeillä. 

Tylsyyden sieto kehittää kärsivällisyyttä ja vaivannäköä asioiden eteen. 

Täytyy opetella keksimään itse. Lukemaan. Lojumaan sohvalla. Nyppimään pihanurmesta ruohoa ja leikkiä, että se on taikalääkettä; tämä oli lapsen viime viikkoinen leikki, mun mielikuvitus ei ehkä olisi sen keksimiseen riittänyt. 

Uskon siihen, että mun velvollisuus vanhempana ei ole keksiä lapselle koko ajan tekemistä - siinä mielessä viihdyttää - vaan hän voi maleksia kotona itsekseen ihmetellen ja mielikuvitustaan testaten. Mutta toki lapsi tarvitsee myös huomiota ja yhteistä aikaa, välillä apuakin omaan tekemisen keksimiseen ja leikin jatkumiseen. Ja on vaikea käskeä lapsen leikkiä, jos on itse samaan aikaan ruudun edessä.

Ruutu on liian helppo tapa viihtyä.

Nukkeleikissä on rakennettu pihakeinuun paikka pienille.

No pakkoko sitä ruutua on demonisoida?

Ei ole. Esimerkiksi televisio ruokkii mielikuvitusta, tarjoaa yhdessäoloa ja rauhoittumishetken itsekseen. Moni lapsen kulttuurikokemus, esimerkkinä Pikku Kakkonen, on lähtöisin televisiosta ja voi muodostua eräänlaiseksi yhdistäväksi sukupolvikokemukseksi. 

Puhelin onkin sitten hieman kinkkisempi ja en edes yritä summata tähän kaikkea sitä myllytystä, joka älypuhelimien ympärillä on viime aikoina ollut. Kohu on mielestäni tarpeen ja varsinkin aikuisille toivottavasti herätys siitä, mille lapsia altistetaan. Ei puhelin mihinkään ole häviämässä, elämämme pyörivät niin tiukasti sen ympärillä. Siksi onkin tervettä miettiä rajoja ja opettaa lapsillekin kriittistä arviointia sen käytön suhteen.

Olen opinto-ohjaaja, ja kun jutellaan elämänhallinnasta ja opintojen sujumisesta, puhelin tulee usein esille. Moni oppilas on itkenyt sitä, miten koukussa he ovat. Ikään kuin olisi voima, jota he eivät hallitse vaan joka hallitsee heitä, ja laittaa päivärytmin ja opiskelun sekaisin. Jollakin on tullut itku kesken oppitunnin, kun olen pyytänyt tuomaan puhelimen tunnin ajaksi pöydälleni.  

Kun pienellä ruudulla on noin iso voima, ei voi olla kyse kovin harmittomasta asiasta. Jotkut hallitsevat ruudun käytön, moni ei.

Ja sitten katson peiliin

Niin, siellähän se lapsi katselee ohjelmaa, koska en jaksanut väittää vastaan vaan halusin olla hetken rauhassa. Eli jos ehdin blogitekstin aikana kiivetä jollekin ylemmyyden kukkulalle, on aika laskeutua sieltä pois. 

Joskus on vain pakko hyväksyä, että ei mene nappiin eikä jaksa taistella (kuten tänään).

Blogin parissa kirjoitustrollin kanssa.

Jos kuitenkin haluan rajata lasten ruutuaikaa, on siedettävä seuraavaa: huutamista, vanhanaikaiseksi ja tiukkikseksi haukkumista, tylsyyttä mankuvia lapsia, esiteinin mielenosoituksia, viisivuotiaan roikkumista kintuissa epämukavuutta kaiken kaikkiaan. Jos haluan rajata lasten ruutuaikaa, on rajattava omaa ruutuaikaa.

Mun täytyisi näyttää esimerkkiä pysymällä itse pois puhelimelta, minkä ei luulisi olevan niin hankalaa, sillä esimerkiksi some houkuttaa mua vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Mutta tuleehan puhelinta käytettyä muuhunkin: katson sään monta kertaa päivässä, luen hesarin, etsin tietoa milloin mistäkin asiasta. Ei lapsi tiedä, mitä puhelimella teen, hän näkee vain, että kapistus on taas kädessäni. Puhelinta suurempi aikasyöppö omalla kohdallani ovat tietokone ja televisio, vanhanaikainen kun olen.

Opinko jotain?

Olisi kiva, jos voisin lopettaa tän postauksen jonkinlaiseen valaistukseen ja hienoon lopputulemaan. Ei taida nyt onnistua. Väsyttää. Päätä jomottaa vieläkin. Lapsi on mennyt isänsä kanssa pihalle, kuuluu keräävän maahan pudonneita ompunraakileita ja vievän niitä biojätteeseen. 

Tuumin vain, että ruutu kaikissa muodoissaan on aika kaksijakoinen juttu: se voi antaa mahdollisuuden tavoittaa toisia ihmisiä tai tarjoaa tarvitun hetken olla omissa maailmoissa. Huonoimmillaan se tylsistyttää mielen ja erottaa muista ihmisistä. 

On jokin sanonta hyvästä rengistä ja huonosta isännästä. Lopetan siihen ja lähden kahvinkeittoon.