Voitto kirjoituskilpailussa... jaa hä?

Olen sulatellut tätä muutaman viikon: voitin kirjoituskilpailun. Olen makustellut asiaa, totutellut siihen, välillä unohtanut sen, ollut henkisessä nousuhumalassa ja krapulassa, kirjoittanut vähän uutta tekstiä.

Kyseessä oli Turun Science Fiction Seuran järjestämä Nova-kilpailu, jossa haetaan uusia aloittelevia kirjoittajia fantasian ja scifin kentälle. Osallistujilla ei saa olla aiempia julkaisuja. Lähetin kaksi novellia, ja ne pääsivät ensimmäiselle ja kolmannelle sijalle. Palkinnoksi sain neilikan, kunniakirjan ja muutaman euron rahaa. Ja mikä palkitsevinta: mentorointia kirjailijalta. 

Kuka pitää kirjoittajan hännästä kiinni?

Mutta... yksi tunne kilpailun jälkimainingeissa hämmentää eniten: nolous. Olen äärettömän innostunut voitosta, mutta samalla mua nolottaa. Miksi?! Nolottaa jopa kirjoittaa tästä. 

Meinasin olla lähettämättä tekstejäni Novaan, koska ajattelin, että kilpailussa ollaan kiinnostuneita vain avaruus- ja haltiaseikkailuista, ja mä en kirjoita sellaisia. Mun teksteissä jokin pieni (tai joskus isompi) osa todellisuutta nyrjähtää hitusen pois paikaltaan. Asiat on silleen semi-normaalisti.

Nolostelun taustalla taitaa olla sisäinen vähättelijä-ääneni, joka sanoo asioita kuten: se oli aloittelijoiden kilpailu, ei oikeiden kirjoittajien. Tai: miten ihmeessä sä nyt onnistuitkin voittamaan, ettei olis ollut joku vahinko? Lisää vielä: no tää on sun kirjoittamisuran huippu, et sä tästä enää pysty parempaan.

Mä näen tuon äänen mielessäni. Se on iso apina, joka istua lösöttää persiillään ja pitää pienempää, innokasta apinaa hännästä kiinni ja estää sitä etenemästä. 

Se on mun sisäinen kriitikkoni. 

Kuva on oikeasti olemassa. Pidin kerran opon tunnilla yhdeksäsluokkalaisille harjoituksen kriittisistä sisäisistä äänistä, ja näytin kuvia erilaisista apinoista. Löysin joukosta oman ääneni, ja kerroin oppilaille siitä.

Tuossa se on, mun kriitikkoapinani. Ja mä niin kovin haluaisin juosta.

Ei mulla mitään apinoita vastaan ole. Mutta tuohon lösöttäjään personifoituu se mun oma sisäinen vähättelijäni, joka yrittää torpata mut, pitää hännästä kiinni, kun innostun. 

Pitäiskö ihan vähän tuulettaa?

Kirjoituskilpailuun osallistuminen on tunteita herättävää puuhaa. Innostuu, pitkästyy, pettyy ja turhautuu; on utelias, sinnikäs sekä lannistunut. Kokemusta on kaikista näistä ja paljon muustakin. 

Oon harrastanut kirjoittamista viitisentoista vuotta, mutta osallistunut erilaisiin kilpailuihin vasta Novaa edeltäneen vuoden aikana. Kun tuuttaa tekstinsä kilpailunjärjestäjän sähköpostiin, vastaus on yleensä automaattinen "kiitos, olemme vastaanottaneet tekstisi". Kun tietyn verran aikaa on kulunut, eikä muuta vastausta tule, tietää jääneensä kauas kärkikahinoiden ulkopuolelle. Tai ehkä joskus aika lähellekin, mutta sitä ei saa koskaan tietää.

Tällä kertaa sain rohkaisevan viestin, joka kertoi novellieni menneen läpi ensimmäisestä karsinnasta ja 20 parhaan joukkoon. Pidin jo sitä hienona saavutuksena ja juhlin cappucinolla. Kaiken kaikkiaan tekstejä lähetettiin Novaan tänä vuonna noin 125 kappaletta. 

Tänä vuonna Finncon järjestettiin Jyväskylässä.

Kun sain tietää molempien tekstieni olevan kymmenen parhaan joukossa, palkitsin itseni kuoharilla ja päätin lähteä Finncon-tapahtumaan Jyväskylään, missä lopullinen voittojärjestys julkistettaisiin. Perustelin asian itselleni sillä, että haluan nähdä kirjatapahtuman - eihän nyt voitosta sentään uskalla haaveilla. Pidin jalat maassa veikkaamalla sijoja 9 ja 10; tein itselleni selväksi olevani tyytyväinen myös niihin. 

Koska ei parane toivoa liikoja, huutelee iso apina, kun pitää hännänpäästäni kiinni.

Hikinen palkintojenjako

Istuin pienessä luentosalissa Jyväskylän yliopistolla ja katselin lähellä istuvaa naista. Onpas tutun näköinen, mistä mä tuon tunnen, ajattelin.  Arvelin naisen olevan kirjailija, sillä samassa tilaisuudessa jaettiin myös Atorox-palkinnot parhaimmiksi äänestetyille jo julkaistuille novelleille.

Kymmenen parasta Nova-novellia ja kirjoittajaa käytiin läpi ensin, häntäpäästä aloittaen. Kun veikkaamani sijat 9 ja 10 oli kuulutettu, alkoi jännittää. Kun päästiin sijaan kuusi, eikä mun nimeä ollut vieläkään sanottu, hiki tursusi kainaloista. Kun tuli nelosen vuoro, melkein pissasin housuun. Tiesin olevani kolmen parhaan joukossa.

 

Kolmantena lausuttiin mun novelli Ursani mun ja teputtelin tärisevin jaloin hakemaan kukkasta ja paperia. Kun kakkonen julistettiin ja tajusin voittaneeni novellilla Laventeliblues, näkökentässä meni jotain ihme pilkkuja. Hain toisen neilikan ja palasin omalle paikalleni ja suoristelin kunniakirjojani pakkomielteisesti ja tärisevin käsin, hymyillen idioottimaisesti. 

Kun seuraavaksi jaettiin Atorox-palkinnot, lähellä istunut nainen nousi ja kävi pokkaamassa oman sijoituksensa. Kyseessä oli Emmi Itäranta, jonka romaania Kuunpäivän kirjeet luen parhaillaan.

Taistoon isoa apinaa vastaan

En kirjoita tätä päivitystä leuhkiakseni vaan laittaakseni vastaan vähättelevälle kriitikolleni. Kilpailukokemus oli mulle tärkeä, huudan sille. 

Kun harrastaa jotakin niin yksin tehtävää ja epävarmaa asiaa kuin kirjoittaminen, palaute ulkomaailmalta on jaksamisen elinehto. Myönteinen palaute toi fiiliksen, että en ole täysi pönttö kun istun koneen edessä ja kirjoitan. Että joku saattaa jopa nauttia siitä, mitä kirjoitan. 

Tuolla on olemassa muitakin ihmisiä, jotka kirjoittavat, että on sallittua tehdä sitä. 

 

Kirjailija Tiina Raevaaran haastattelua kuuntelemassa Finnconissa.

Jos kirjoittamista alkaa ajatella liikaa järkisyin, ei siinä enää paljon järkeä olekaan. Kökkiä nyt niskat jumissa ja hioa lauseita, joita kukaan ei ehkä koskaan lue. Siitä ei edes makseta tai ei ainakaan kovin monelle. Ennemminkin itse maksat kirjoituskursseista, joille osallistut päästäksesi osaksi kirjoittavaa yhteisöä.

Mutta näkyvyys tai menestys, vaikka ne tosi kivoja olisivatkin, eivät voi olla ainoita syitä kirjoittaa. Kirjoitusharrastuksen punnitseminen pelkästään näkyvyydellä olisi aika pöljää. Harva näkee mun kävelylenkkejäkään, ja silti teen niitä. Puoliso pelaa golfia, eikä sillä siellä tietääkseni kovin suurta yleisöä ole. Silti se tekee sitä. 

Koska näistä asioista tulee pääsääntöisesti hyvä olo. Apina voi vaikka sulkea suunsa banaanilla.

P.S. Kirjoittamiseen liittyy aika paljon sekalaisia tunteita :

KIRJOITTAMINEN ON VAIKEAA - MIKSI TEEN SITÄ?