Kun esikoinen aloitti eskarin, mulla oli vielä tuo pienempi versio, kuopus, jota roudasin mukana ja jonka kanssa kaikki etapit olivat vielä edessä. Esikoisen etappeihin suhtautui maltillisella hymyllä ja ylpeydellä. Koska pienin roikkui vielä kintuissa kiinni, oli lähinnä helpottavaa, että vanhempi lapsi alkoi pärjätä enemmän ja enemmän itse.
 |
| Oliko ne joskus näin pieniä? |
Eilen kävimme pienemmän version kanssa tutustumassa eskariin. Viittä vaille kuusivuotias kuopukseni piti koko ajan kädestä kiinni ja painautui kylkeen. Kun pääsimme pois koulualueelta, äiti komennettiin tarpeeksi ison välimatkan päähän. Leikkipuistossa hän meni puun taakse katkaistakseen näköyhteyden. "Voisitko jättää mut rauhaan!" Lähdin siis kotiin ja tyyppi jäi lähipuistoon yksin.
Eilen hän pakkasi reppunsa itse. Kolme paria varasukkia, kahdet sortsit (katos äiti kun on lämmin), kahdet pikkarit ja vielä pitkähihainen ja -lahkeinen. Sain sentään kurkata reppuun ja tarkistaa mitä siellä on.
Tänään koululle piti lähteä ajoissa, ei puhettakaan että olisi voitu odottaa eskarin alkuun. Ovesta sisälle, isosiskolta peritty reppu (joka on yhtä iso kuin eskarilainen itse) naulaan ja käsipesulle. "Heippa äiti. Mee jo." Repun sivutaskussa oli pieni pehmolelu turvaa tuomassa.
Esikoinen oli lähdössä aloittamaan neljättä luokkaa, kun palasin viemästä kuopusta. Olisi halunnut jatkaa vielä kesälomaa. Kaivoi kuitenkin reppunsa jostakin vaatekasan alta ja työnsi sinne keväällä saadun todistuksen. Oli vähän ihmeissään, kun halasin ja kehotin olemaan pyöräillessä varovainen. Ihan kuin hän ei olisi tehnyt tätä jo useamman vuoden ajan.
Talo oli hiljainen. Keitin kahvit. Ilmassa leijui omituinen - ja kutkuttava - häivähdys elämästä, jossa lapset eivät tarvitse äitiä enää kädenmitan päähän koko ajan.
0 comments:
Lähetä kommentti