Monen romaanin jälkeen ajattelen, että tästäpä voisi kirjoittaa jotain. Ja sitten se jää jonkun muun aiheen alle. Koska en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa lukukokemuksista kirja kerrallaan, päätin listata vuoden -24 ensimmäisellä puoliskolla lukemani kirjat yhdellä rykäyksellä.
On oikeastaan aika kiva muistuttaa itseään tarinoista, joita on kahlannut läpi. Miettiä, miksi näihin kirjoihin tarttuikaan ja millaiset omat lukumieltymykset ovat. Toiset tälle vuodelle kertyneistä kirjoista olivat kiinnostavia, toiset tylsiä, toiset ajatuksia herättäviä.
Harjoittelen parhaillaan kirjan jättämistä kesken, jos se ei nappaa. Niin usein kahlaan romaanin läpi vaikka väkisin. Kun aloitit, niin lopetat, ääni päässä sanoo. Mutta eihän siinä kai tee kenellekään oikeutta. Tuo aika on pois joltakin toiselta kirjalta, joka jo polttele yöpöydällä. Sillekin kirjalle, josta minä en pidä, löytyy joku toinen arvostava lukija.
Tällä viikolla tein sen ensimmäisen kerran: jätin kesken. En kerro mikä kirja. Koska oli siinä hyvätkin puolensa.
Alla olevat kirjat luin alusta loppuun. Ryhmittelin ne enemmän tai vähemmän kuvaaviin lajityyppeihin ja pakotin itseni valitsemaan jokaisesta ryhmästä parhaan.
Dekkarit
- Jonasson, Ragnar: Saari
- Kanto, Anneli: Haihtuneet
- Mackintosh, Clare: Annoin sinun mennä
- Musso, Guillaume: Kirjailijoiden salattu elämä
- Musso, Guillaume: Tyttö ja yö
- Rämö, Satu: Jakob
Mä luin ennen aika vähän dekkareita. Olen päässyt niiden makuun vasta parin viime vuoden sisällä. Tuntuu, että vaihtelua on tosi paljon niin aiheiden kuin tyylinkin suhteen.
Näistä ykköseksi nousi Jonassonin Islantiin sijoittuva trilogia. Saari on sen kakkososa. Sarjaa ei voi olla vertaamatta Satu Rämön kirjoihin, mutta tykkään Jonassonista enemmän. Siinä on mielenkiintoinen rakenne; ajassa mennään kirja kerrallaan taakse päin ja paketti pysyy silti kivasti kasassa. Rikoksia selvittää Hulda, jonka oma henkilökohtainen tarina keriytyy auki trilogian aikana. Kuulostaako hieman Rämön Hildurilta? No, Hulda oli ennen Hilduria. Ehkä olisikin mielenkiintoista tehdä vertailu näistä kahdesta samantyyppisestä Islantiin sijoittuvasta dekkarisarjasta ja miettiä tarkemmin, mikä saa mun lukusympatiat kallistumaan Ragnarssonin puolelle.
Arvostan dekkarissa sitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia, rikos ei lähde pahuudesta. Tavalliset ihmiset saattavat tehdä kauheita asioita.
Jännitys
- Tremayne, S.K.: The Drowning hour
- Tremayne, S.K.: Äänet
- Waters, Sarah: The little stranger
Rakastan psykologista piinaa ja jännitystä - kirjoissa. Olen tykästynyt Tremaynen kirjoihin, joissa jännitys ei tule suoraviivaisesta rikoksesta tai kauhusta vaan siitä yhdistelmästä, kun jokin ulkopuolinen hyödyntää meidän päämme sisäisiä epäilyksiämme ja heikkouksiamme.
The drowning hour kertoo naisesta, joka työskentelee saarella sijaitsevalla hotellilla. Ikävä kyllä hän ei voi lähteä saarelta, sillä traumaattisen tapahtuman takia veden ylittäminen on mahdotonta. Kun heikko taloudellinen tilanne sulkee hotellin, nainen jää yksin saareen. Hän joutuu kohtaamaan pelkonsa ja muistin perukoille painuneet asiat, jotta pakeneminen on mahdollista. Ja tietysti ilmassa leijuu epämääräisenä myös se ulkopuolinen uhka.
Kauhu ja scifi
- Enoranta, Siiro: Maailmantyttäret
- Hai, Magdalena: Sarvijumala
- Itäranta, Emmi: Kuunpäivän kirjeet
- Hautala, Marko: Leväluhta
- Kallas, Aino: Sudenmorsian
- Salmela, Alexandra: Puu
- Sinisalo, Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi
- Toiviainen, Mikko: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita
- Vänskä, Mia: Saattaja
Kauhu ja scifi ovat vetäneet puoleensa tänä vuonna.
Tästä joukosta nostan Magdalena Hain Sarvijumalan, joka on nuorille kirjoitettua kauhua. Mutta vaikka näkökulma on nuoren ihmisen ja kerronta hieman simppelimpiä kuin aikuisille suunnatussa kauhutarinassa, kyllä kirja upposi nelikymppisellekin. Arvostan, että nuorille kirjoitetaan hyviä kirjoja. Hai sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan. Sarvijumala tarjoaa nuorille mahdollisuuden lukea teemoista kuten vanhemman menetys, rakkaus ja ystävyys.
Kauhua, ainakaan tämän tyyppistä kauhua, on turha lähteä lukemaan ajatuksella, että ei noin voi tapahtua, ihan typerää. Kun luin Sarvijumalaa, elämän ja kuoleman rajalla seisova sarvipää oli yhtä todellinen kuin omalla pihalla vieraileva metsäkauris. Kauhussa ja scifissä on parasta juuri se, että lukijaa varten luodaan maailma, jossa mitä vain voi tapahtua. Ja minä uppoudun siihen maailmaan, mä uskon sen, koska se on hyvin kirjoitettu. Huonosti kirjoitettu kauhu onkin sitten vaivaannuttavaa luettavaa...
Klassikot
- Camus: Sivullinen
- Baudelaire: Pahan kukat
- Boccaccio: Decamerone
- Brontë: Humiseva harju
- Cervantes: Don Quijote
- Dostojevski: Rikos ja rangaistus
- Flaubert: Rouva Bovary
- Kafka: Oikeusjuttu
- Shelley: Frankenstein
- Sofokles: Kuningas Oidipus
- Voltaire: Candide
Monia näistä en varmaankaan olisi lukenut, ellei olisi ollut pakko kirjallisuuden opintoja varten. Mutta onneksi luin. On helpompiakin lukukokemuksia kuin klassikkokirjat, sillä ajat ja tyyli muuttuvat kirjallisuudessakin. Nykyaikana kirjalta odottaa eri asioita kuin keskiajalla. Tykkään kuitenkin historiasta ja romaanit eri vuosisadoilta kertovat ajastaan ja ihmistä mietityttäneistä asioista.
Kirjoitin tekemästäni klassikkotentistä aiemmin: LUKISINKO KLASSIKON?
Yllättäen Candide oli teos, joka kiinnosti. Se oli hauska, vaikka kuvaakin maailmaa kaikessa kauheudessaan. Kirjassa harhailee nimeä Candide kantava nuori mies, jota sattumukset ja onnettomuudet tönivät ympäri maailmaa. Tyyppi on sinisilmäinen ja vilpitön ja jaksaa olla optimistinen, vaikka häntä huijataan, hän menettää rahansa ja ihmisiä tapetaan.
Kirja on satiiri eikä laita halvalla vain Candidea vaan koko yhteiskuntaa. Voltaire kun oli yhteiskuntakriitikko. En olisi uskonut, että löytäisin kosketuspintaa 1700-luvulla kirjoitetusta valistusajan kirjasta, mutta niinpä vain löysin.
Peruskaunokirjallisuus
- Harris, Joanne: The girl with no shadow
- Peura, Maria: Tunkeilijat (novelleja)
- Puikkonen, Emma: Eurooppalaiset unet
- Raunio, Katja: Viime ajat
- Schulman, Alex: Polta nämä kirjeet
- Valtonen, Elli: Tainnutuskehto
Peruskaunokirjallisuus on aika hölmö otsikko, mutta en keksinyt muutakaan. Mutta tiedättekö: ne kirjat, joita sanotaan yleisesti romaaneiksi ja jotka kertovat ihmisistä ja arjesta? Ne, joita suurin osa kirjallisuudesta on?
Tästä poppoosta nostan Elli Valtosen Tainnutuskehdon. Se kertoo tehoeläintuotannosta eläinlääketieteen opiskelijoiden näkökulmasta. Yhteiskunnallinen aihe, mutta tyyli ei ole saarnaava vaan tarkkaileva ja toteava. Kirjan nimi viittaa laitteeseen, jolla eläin tainnutetaan mahdollisimman nopeasti jonkinlaisella kaasuseoksella. Koska olisihan kauheaa, jos ihminen joutuisi syömään lihaa, jonka laatuun eläimen kärsimys on vaikuttanut.
0 comments:
Lähetä kommentti